Frankkien ja burgundien alkuperästä

Ranskalainen nationalismi, joka näyttää ainakin ulospäin hyvin vahvalta, pitää frankkivallan alkuperänä saalilaisfrankki Chlodovech´n perustamaa Merovingien dynastiaa. Sekalaiset ja keskenään riitelevät "frankit", siis hajonneen Rooman Gallian provinssissa asuvat etnisesti hyvin eritaustaistaiset heimot sai yhdistettyä ( tai alistettua ) Chlodovech 480-luvun alussa valtansa alle. Hänen voittokulkunsa kulmakivi oli edullinen naimakauppa burgundiprinsessa Clotilden ( 475 - 545) kanssa. Tämä oli kuningas Chilperic II:n tytär ja syntynyt silloisessa Burgundian kuningaskunnan pääkaupungissa Lyonissa.


Chlodovechin sanotaan lopettaneen roomalaisvallan Galliassa ja siis perustaneen Merovingidynastian. Tosiasiassahan tämän Chlodovechin eli Klodvig I:n isä Childeric ( Kilderik ) oli kölniläinen frankkien kuningas jonka isäkin, Merovech oli kuningas ja tämän isä Clodius, jonka isä Faramund ja edelleen Marcomer, Dagobert IV, Chlodion, Theodemir, Richemir II, Chlodomir, Dagobert I Magnus, Gauthier (Waltari), Chlodomir ( Hollantilainen), Bartherus, Childeric, Sunno, Farabert, Chlodomir, Marcomir, Odomir ja Ricimer tunnetaan isäpoika-ketjuna, jossa vanhin Ricimer on vuonna 65 syntynyt Brandenburgin perustaja.

Burgundit kansana liitetään itägermaaneihin, joiden alkuperä olisi ollut Skandinaviassa, josta siirtyivät Bornholmin saarelle ( Tanskasta itään). Heidän kerrotaan ilmestyneen 200-luvulla pohjoisesta varsinaisten frankkien ja alemannien asuttamille seuduille. Vuonna 406 burgundit tunkeutuivat vandaalien ja alaanien jäljessä Galliaan, jonne perustivat ensimmäisen valtakuntansa kuninkaanaan Gundahar ( Gunnar tai Günther), joka asetti Roomaan nukkekeisariksi Jovinuksen ( 411-413). Tämän taakse liittoutuivat burgundien lisäksi alaanit kuninkaanaan Goar sekä alemannit, frankit ja muut gallialaiset joukot. Vastapuolella olivat "oikean keisari" Honoriuksen joukot vandaalikenraali Stilikon johtamina. Tähän väliin sattuivat tunkemaan itsensä visigootit ( Vesi-kansa) jota Honorius älysi käyttää puskurina varsinaisten armeijojen välissä tarkoituksenaan siten päästä koko porukasta eroon. Taistelu käytiinkiin Bazasissa v. 414, Luoteis-Ranskassa. Se päättyi Honoriuksen voittoon mutta visigootit eivät silti tuhoutuneet. Jotenkin historiankirjoitus tässä kohdassa unohtaa sen, että visigoottienkin alkuperämaana pidetään Skandinaviaa - joka on sinänsä kummallisen tuottoisa äärimmäisen pohjolan alue, jonka toisaalta väitetään olleen asumatonta ja autiota seutua jossa vuosituhansien ajan vaelsi pelkästään muutama harvalukuinen nomadi.

Burgundien ensimmäinen Galliaan perustama valtakunta sijaitsi nykyisten Strassburgin, Wormsin ja Speyerin kaupunkien seutuvilla. Täältä he kuitenkin joutuivat lähtemään etupäässä hunnien paineen vuoksi luoteeseen. Lähtöön vaikutti myös Rooman provinsseissa harjoitettu sisäpolitiikka. Toisen valtakuntansa burgundit perustivat alla olevan kartan mukaisesti Lyonin ympäristöön.   Elintilastaan burgundit joutuivat seuraavaksi taistelemaan Katalaunisissa ( Chalons ) vuonna 451 jossa osapuolet asettuivat kokonaan uusiksi ja vanhat viholliset liittoutuivat yhdessä Attilan joukkoja vastaan. Neljä vuotta myöhemmin burgundit johtajinaan veljekset Gundioc ja Chilperic I ( em. Chlodovechin isä) pakottivat visigootit ja sveevit etelään Pyreneitten taakse. Tämän jälkeen burgundit "roomalaistuivat" samalla kun Länsi-Rooma itägoottilaistui. Rooman legioonien komentajana ollut vandaalikenraali Stiliko edesauttoi itägoottilaista miehitystä keisarinistuinta myöten ja solmi myös liittosuhteet burgundeihin, jotka asettuivat Rooman tueksi Hispaniaan asettuneita vandaaleja, alaaneja, sveevejä ja visigootteja vastaan.

Tähän aikaan siis luotiin jo perusta myöhemmille saksalais-roomalaiselle keisarikunnalle ja Ranskalle, jotka molemmat kiistelivät pitkään myös Italiassa. Hispania jäi tämän leikin ulkopuolelle vaikka myös Espanja aikanaan osallistui kolmantena rattaana Italian hallitsemiskilpaan. Eurooppalaisten suurten kansallisvaltioiden syntyminen onkin historiallisesti äärettömän mielenkiintoinen prosessi jos otetaan huomioon juuri tämän ajan etninen sekametelisoppa, jonka perusteella ei voisi mitenkään uskoa sen jälkeen löydetyn minkäänlaista kansallista yhtenäisyyttä taikka geneettistä alkuperää yhdellekään kansalle Euroopassa. Yhteenvetona pitää siis olettaa, että pääosa eurooppalaisesta nationalismista perustuu täysin hatusta vedettyyn alkuperään, geneettiseen yhtenäisyyteen sekä myös kielelliseen historiaan.

Kun lähes kaikki nykyiset Euroopan valtiot ovat kuitenkin ns. kansallisvaltioita täytyy niiden syntyhistoriassa olla aivan toisenlaisia perusteita kuin mihin ihmiset tuntuvat uskovan. Mitä ne ovatkaan ja miten kansallisuudet ovat syntyneet?

Merovingidynastian perustajana pidetään Klodvig I, joka syntyi 25.12. 465 Rheimsissä ja kuoli 27.11.511. Hän on saatavilla olevien sukutietojen valossa 49 sukupolven takainen esi-isäni. Klodvig eli Chlodovech on puolestaan 25 sukupolven päässä noin kaksituhatta vuotta sitten elänyttä burgundiesi-isäämme Ricimeriä, joten ajanlaskumme aikana on elänyt yhteensä 74 sukupolvea. Tosin sukupolkuja on useampia kuin yksi sekä heidän että meidän välillä ja ikäpolvien määrä hiukan vaihtelee, silti keski-iäksi tästä sadaan 26,6 vuotta mikä tarkoittaa ihmisiässä aikaa jolloin seuraava sukupolvi aloittaa elämänsä verrattuna edelliseen.

Kuvassa piispa Remigius kastaa kuningas Chlodovech´n kristityksi. Maalaus 1500-luvulta.

Yllä oleva käsitys kuninkaan kastamisesta on noin tuhat vuotta myöhemmältä ajalta mutta perustuu ilmeisiin tapahtumiin, joiden mukaan Galliassa roomalainen ylimystö oli organisoitunut 500-luvulla jo vahvasti kristillisen kirkon ympärille. "Maallinen hallinto" liitettiin erilaisin rituaalein yhtenäisen keskusvallan alle. Rooman valtionhallinnon sijalle rakentui yllättävän varhain kirkkolaitoksen uudenlainen organisaatio, joka kykeni nimittämään kuninkaita ja ruhtinaita mutta myös syöksemään heitä vallasta. Apuna oli leegio erilaisia toimijoita, joista suurin osa työskenteli julkisen kulissin takana.


Varsinainen kasteseremonian "pyhyys" ja sen merkitys kristinuskolle ja siihen liittyvälle uskomusjärjestelmälle kannattaa jättää kokonaan pois tässä yhteydessä, jossa tarkoitus on selvitellä frankkien ja burgundien realistista alkuperää ja yhteyttä etnisinä kokonaisuuksina sekä selvitellä myös niitä perusteita mihin syntyneet valtiot luotiin. Sama tendenssi koskee kirkkolaitosta, jonka historia osoittaa olleen todellinen ja vahva kilpailija mille tahansa maalliselle hallintovallalle.

Oheinen saksankielinen kartta kuvaa tilannetta noin vuonna 481 ja siitä ilmenee myös kirkon organisaation taso tuohon aikaan

Kuvassa violetti väri osoittaa roomalaisen käskynhaltija Syagriuksen vielä vuonna 481 hallitsemaa provinssia, jonka Chlodovech valtasi vuonna 486 käydyn Soissonsin taistelun jälkeen. Tähän sanotaan roomalaisten vallan Galliassa loppuneen. Syagriuksen mestauttaminen oli varmasti isku myös Gallian roomalaisia vastaan. Soissons´n piispa polvillaan nuoren Chlodovechin edessä muuttuikin pian tämän naitua jo roomalaistuneen Burgundin Pyhän Clotilden. Alla olevassa kuvassa asteleva frankkikuningas ei näytä vielä tietävän mitä on edessään... avioliitto Clotilden kanssa solmittiin vuonna 493.

Historiankirjoitukset esittävät yleisesti, että Chlodovech kääntyi kristityksi hätäpäissään kesken alemanneja vastaan käydyn taistelun ( Tolbiac v. 496 ) mutta todellisuudessa kyse lienee ollut kirkko-organisaation naittamisesta yhteen kuninkuuden kanssa ja siten frankkivallan sulautumisesta yhteen kristikirkon kanssa mikä oli alkuna sekä feodalismille että eurooppalaiselle vallan ainutlaatuiselle kehityshistorialle mukaan luettuna negatiiviset ja positiiviset seikat yksittäisistä ruhtinaskunnista maailmanvalloitukseen, merovingivaltioista siirtomaa-ajan kautta nykyaikaisiin demokratioihin.

Cholodvech´n kuoltua Pariisissa vain 45-vuotiaana hänen poikansa jakoivat Francian neljään osaan. Tällöin puhutaan ns. saalilaisesta laista, jonka mukaan kuningas omistaa valtakuntansa ikäänkuin se olisi hänen yksityistä omaisuuttaan ( vrt feodalismin periaatteet). Vanhin pojista oli Teoderik, joka sai vanhan Metzin ( Kölnin) kuningaskunnan ja jota myöhemmin alettiin kutsua Austrasiaksi. Hänestä tuli myös alemannien hallitsija ja vuonna 524 hän hyökkäsi burgundien kimppuun veljensä Klodomirin kanssa mutta tämä kuoli, joten Teoderik liitti alueisiinsa myös Thuringenin.

Teoderic sai siis haltuunsa kartassa vihreällä merkittyjen alueiden lisäksi vasallina vaaleansinisellä merkityn Burgundian sekä veljensä kuoltua lilalla merkityn alueen. Burgundian valtauksen yhteydessä veljekset vangitsivat burgundien kuningas Sigismundin, joka murhattiin 1.5.524. Tämän jälkeen Sigismundin veli Gundomar varusti ostrogoottien Teoderik Suuren tuella uuden armeijan joka hävitti frankkien tukikohdat Burgundiasta. Clotar otti Klodomirin lesken vaimokseen ja murhautti tämän pojat.

Clotar ( eli Clothar ) soti kaikkia naapureitaan vastaan ja sai mm. saksit maksamaan itselleen veroa. Burgundien valtakunta hävitettiin vuonna 534 ja pari vuotta myöhemmin visigootit jättivät Provencen alueen frankeille jolloin Clotar valtasi Orangen, Carpentrasin ja Gapin. Vuonna 531 hän hyökkäsi veljensä Teodericin kanssa thüringenilaisia vastaan ja yhdessä Kildebertin kanssa vuonna 542 visigootteja vastaan Espanjassa. Teoderic oli kuollut vuonna 533 ja hänen poikansa Theudebert I seurasi isäänsä Austrasian valtaistuimella. Hän torjui tanskalaisten hyökkäykset pohjoisesta ja soti myös visigootteja vastaan. Hänen johdollaan frankit liittoutuivat gepidien ja langobardien kanssa voittaakseen ostrogootit. Hän kuoli kuitenkin jo vuonna 547 ja hänen poikansa Theudebald nousi Austrasian valtaistuimelle. Hänen kuoltua ( sairauteen?) vuonna 555 liitti Clotair Austrasian omaan valtakuntaansa jonka jälkeen Francia oli taas yhtä suuri kuin Chlodovechin aikoina.


Tämän jutun alussa mainitsin burgundien kuninkaan Gunnarin eli Güntherin, jonka johdolla kansan kerrotaan vaeltaneen nykyisen Genevejärven alueelle mihin perustivat ensimmäisen valtakuntansa. Güntherin poika ja seuraaja oli Gondioc, jonka johdolla burgundit sopivat roomalaisten ( Flavius Aetius) kanssa asemastaan ja puolustusyhteistyöstä Attilan sotajoukkoja vastaan. Gondiocin sisar naitettiin varmuuden vuoksi roomalaisten sotapäällikkönä olleen Ricimerin kanssa. Tosin saattoi olla, että naimakauppa solmittiin jo ennenkuin Ricimeristä tuli sotapäällikkö ja hänkin oli etniseltä taustaltaan burgundi eikä gootti. Joka tapauksessa Gondiocin poika Gundobad seurasi Ricimeriä sotapäällikkönä vuonna 472.

Vuosi tämän jälkeen kuoli kuitenkin kuningas Gondioc ja Gundobad otti valtaistuimen haltuunsa. Ennen siirtymistään Burgundien vallankahvaan oli kuitenkin myös Länsi-Roomaa todellisuudessa hallinnut Ricimerkin kuollut ja Gundobad peri hänenkin valtansa. Niinpä tämä nimitti keisarikseen Glyceriuksen ja tappoi veljensä Gundomarin ( jonka kanssa olisi joutunut jakamaan valtakunnan). Vuonna 493 hän tappoi myös toisen veljensä Chilpericin, hukutti tämän vaimon ja karkotti kaksi tytärtä, joista toinen päätyi kuitenkin frankkien kuninkaan Chlodevechin luo. Tämä nai Clotilden kuten edellä onkin jo kerrottu.

Tämän jälkeen Gundobad pyrki liittoutumaan frankkien kanssa voittaakseen Burgundia jakaneen kolmannen veljensä Godegiselin. Vuonna 501 Gundobad onnistui voittamaan veljensä jonka sitten murhauttikin. Itse hän kuoli vuonna 516 jonka jälkeen Burgundian kuninkaaksi tuli Gundobadin poika Sigismund. Hän alistui Rooman paavin valtaan ja jatkoi kuitenkin frankkisotia. Nämä voittivat kuitenkin burgundien sotajoukot ja mestasivat Sigismundin vuonna 524. Paavi teki hänestä pyhimyksen.
Tämän jälkeen Burgundiasta tuli osa keskimmäistä frankkivaltiota ja alueen hallitsijat olivat aluksi merovingeja ja sitten kapetingeja kunnes vuonna 933 alue jälleen itsenäistyi omaksi kuningaskunnakseen. Puhutaankin Arelaten kuningaskunnasta, jonka sijainti oli hiukan edellistä etelämpänä pääkaupunkinaan Arles.


Vuonna 1032 Burgundyn kuningaskunta liitettiin Pyhään Roomalaiseen keisarikuntaan. Keisarina tuolloin oli Saalilaiseen dynastiaan kuuluva Konrad II.

Frankkien ja burgundien sekoittuminen keskenään alkoi viimeistään puolitoista tuhatta vuotta sitten jolloin burgundien kerrotaan muuttaneen frankkien maille. Frankkien alkuperästä kerrotaan miten tämä suuri "germaaninen heimo" ilmestyi Gallian koillisrajalle ( = Rein-joki) 200-luvulla, siis samaan aikaan kuin burgunditkin sinne (!?). Mutta frankit osataankin heti jakaa kahteen eri heimoon, saalilaisiin ja ripuaarisiin frankkeihin. Tosin heihin jotkut tutkijat lukevat myös khateiksi nimitetyn kansan. Saalilaisten frankkien sanotaan tunkeutuneen ensin 300-luvulla nykyisen Belgian seudulle ja sieltä sata vuotta myöhemmin Ranskaan. Aetiuksen kerrotaan pakottaneen nämä frankit samalla tavalla kuin burgunditkin liittolaisiksi Rooman armeijaan vuonna 432.

Kun nyt sitten verrataan vaikkapa vain yllä olevan ( saksankielisen wikipedian kuva) kartan burgundien lähtöaluetta heidän tuloalueeseensa, syntyy ongelma siitä miten noin neljänkymmenen kilometrin pituiselta ja parikymmentä levyiseltä ( = n. 800km2 ) alueelta putkahtaa esiin yhtäkkiä kansa ja varsinkin sotajoukko, joka valtaa huomattavasti aikaisempaa väkirikkaammilta tienoilta tuhansia kertoja suuremman valtakunnan. Samantapainen ongelma koskee kaikkia yllä olevassa kartassa mainittuja "germaanisia kansoja" sekä niitä joita tuohon karttaan ei ole mahtunut mutta väitetään olevan kotoisin juuri samoilta alueilta.

Unohdettuja henkilösuhteita?

Kaikilla ihmisillä, myös keskiaikaisilla hallitsijoilla oli yllättäviä henkilösuhteita. Historiankirjoitus ( joka klisheen mukaisesti kirjoitetaan aina voittajan ehdoilla ) keskittyykin näissä ihmissuhteissa valikoidusti paljastaen yleensä vain hallitsijoille mieluiset ympyrät. Monesti silti jopa sukulaissuhteet jäävät vähemmälle huomiolle vaikka mm. geenit leviävät niiden mukaisesti. Geenien ilmitulemat eivät tosin näy yhtä selkeinä kuin meemit eli "kulttuurigeenit", joita historiankirjoitus tuppaa joskus pursuamaan yli äyräiden varsinkin attribuuttien osalta.


Valistunut lukija sivuuttaa yleensä hallitsijoita ylistävät määreet, joista jotkut on totuttu liittämään jopa lisäniminä ( Viisas, Julma, Suuri jne) hallitsijoiden ristimänimiin. Silti ne edelleen ovat käytössä ja muokkaavat omalta osaltaan kuvaamme todellisuudesta.

Tunnettuihin toimijoihin liittyvät henkilökohtaiset ominaisuudet ovat kuitenkin erittäin mielenkiintoinen lisä, joka antaa uudenlaisia ulottuvuuksia haettaessa vastauksia kysymyksiin miksi kukakin käyttäytyi tietyssä tilanteessa niinkuin käyttäytyi. Sukulaissuhteet ovat paitsi geenipolkuja myös kertovat mahdollisista vaikutussuhteista henkilöiden välillä olettaen, että toisilleen sukulaiset yleensä tuntevat toisensa ja usein omaksuvat esivanhempiensa kokemusmaailmasta osia ja asenteita.

Olen nyt keskittynyt Pyreneitten niemimaan alueeseen tietyistä henkilökohtaisista syistä. Tutkiessani Portugalin ensimmäisen kuninkaan Afonso I:n taustoja tein alla olevan kuvan otsikolla Henrik I:n ja Anne Kiovalaisen juuria ja jälkipolvia. Kuva paljastaa yllättäviäkin yhteyksiä ja antaa osaltaan selityksen sille miksi Portugalin kuninkaanvaltikassa ja vaakunassa on lohikäärme.

Yllättävän vähän löytyy kirjoituksia, joissa käsiteltäisiin esimerkiksi Hugo Capetin appiukon, viikinkipäällikkö Rollon vaikutusta Capetingien dynastian syntyyn. Toisaalta Hugon isoisähän oli Saksan Henrik Linnustaja mikä sekään seikka ei liene puhkikaluttu. Yllä olevassa kuvassa Burgundin herttuoiden sinettiratsut ovat nekin harvinaisen paljastavia muuttuessaan arabialaisista lämminverisistä muuleiksi.

Espanjan muslimihistoriasta

Iberian niemimaan historia on pitkä ja monipuolinen, jossa ennen roomalaisia vaikuttivat alueen "alkuperäiskansat" joiden kielet ja kansallisuus on aina pelkkää arvailua. Puhutaan silti mm. ibereistä, kelteistä ja keltibereistä, jotka taistelivat milloin foinikialaisia tai egyptiläisiä, milloin kreikklaisia ja karthagolaisia vastaan. Kansallisuuksien kirjo on niemimaalla ollut jatkuvasti valtava ja maantieteellinen asema Afrikan ja Euroopan välissä sekä kulkureitillä Välimereltä Atlantille on tuonut lisäverta molemmista suunnista. Kreikkalaisten ja foinikialaisten sekä karthagolaisten jälkeen roomalaiset rakensivat Iberiaan paitsi kauppakaupunkejaan myös itselleen tyypillisiä asutusalueita mm. entisille legioonalaisille. Rooman ajoilta silti merkittävimmät rakennelmat olivat teitä ja kaivoksia sekä asutuksen infraa kuten akvedukteja, joista edelleen näkyy merkkejä espanjalaisessa maisemassa.


Rooman loppuvaiheessa Iberian niemimaalle perustivat valtakuntansa luoteessa sveevit ja kaakossa vandaalit, keskiosaa hallitsivat alaanit ja loppuja roomalaiset, ja joilta sitten visigootit eli paremminkin Vesi-kansa valtasi alueet ja perusti maineikkaan visigoottivaltion ulottaen sen koko niemimaalle Gibraltarista eteläiseen Ranskaan.

Virallisesti visigoottivaltiosta tuli kristitty kun valloittajakuningas Leovigildin poika Reccared ( 586-601) otti kasteen. Kysymyshän oli enemmänkin alistumisesta kekusjohtoisen kirkon valtaan kuin varsinaisesta uskonnosta. Valtakunnan pääkaupunki siirtyi tällöin Toulosesta ( Etelä-Ranskassa) Toledoon. Ajan kuvaa leimaa tämän jälkeen pitkäaikainen taistelu paavin kirkon organisaation ja itsenäisten valtioiden hallinnon välillä kaikkialla Välimeren maissa. Espanjassa taistelu äityi lopulta sisällissotaan, jossa vuonna 698 kuningas Wittiza syrjäytettiin ja paavinkirkon tuella nostettiin valtaistuimelle Roderic. Näiden osapuolten välille syttyi sota, joka päättyi siihen, että Wittizan jälkeläiset yhdessä pohjoisafrikkalaisten liittolaistensa kanssa valtasivat alueen takaisin vuonna 711. Tätä kuitenkin virallinen historia sanoo muslimien valtaukseksi

Oikeuden väitteeseen antaa se tosiasia, että kristikirkon ( roomalaisten ja Bysantin ) ollessa vastapuolella olivat areiolaisiksi kerettiläisiksi leimatut visigootit osittain kääntyneet uuden uskonnon, islamin puoleen ja leimattiin näin myöhemmin kristittyjen vihollisiksi. Silti osa visigoottivaltion asukkaista kuului edelleen kristittyihin ja luultavasti melkoinen osa "muslimivalloitukseen" osallistuneista olikin kristittyjä alueen asukkaita huolimatta siitä että keskushallinto tämän jälkeen siirtyi Bagdadiin.



Islamilaista jihadia länteen Afrikassa levitti alkuaan Basrassa ( nyk. Irakissa ) vaikuttanut sotapäällikkö Musa ibn Nusair, josta tuli vuonna 703 Umaijadien dynastian valtaaman Ifriqyian ( = Tunisia, Itä-Algeria ja Tripolitania) käskynhaltija vuoteen 714 saakka. Hänen tehtävänään oli myös koko Maghrebin alueen liittäminen Umaijadien uuteen valtakuntaan. Hispania ei silti kuulunut arabien suunnitelmiin lainkaan. Tangerin kuvernööriksi oli kohonnut berberi nimeltään Tarik ibn Zijad ( n. 670 - 715 ), joka oli liittynyt Musan joukkoihin ja kääntynyt islamiin tavan mukaisesti. On hyvin mahdollista, että Tarikin sukujuurissa oli vandaaleita taikka visigootteja, ehkä molempiakin. Tarik ibn Zijad nousi Gibraltarissa maihin 30.huhtikuuta 711 noin 7000 berberin joukolla. paikka sai nimen Jabal al-Tarik, josta vääntyi nykyinen Gibraltar. Kun Afrikan puolelta tuli myöhemmin lisäjoukkoja ja hyvin monet paikalliset Rodericin hallintoa ( ja kirkkolaitosta) vastustavat paikalliset ruhtinaat olivat liittyneet Tarikin joukkoihin, käytiin 19. heinäkuuta 711 Guadaleten taistelu, jossa väitetään 15 000 - 25 000 sotilaan vahvuisen Rodericin armeijan hävinneen vain 12 000 sotilaan berberijoukolle. Muun muassa tämä viittaa siihen, että historiankirjoitukset ja arabien tuolloinen uhka eivät vastaa todellisuutta kuten mm. espanjalainen historiantutkija Ignacio Olaqüe ( La Revolucion islamica ) on esittänyt.

                                         Kuvassa Salvador Cubellen maalaus Guadaleten taistelu

Varsinaisestihan Hispania ei siis ollut kuulunut Umaijadien dynastian maailmanvalloitussuunnitelmiin, mutta tipahti heille syliin. Umaijadeilla, jotka alunperin olivat olleet Muhammedin vihollisia, oli vahvoja vastustajia myös arabiyhteisön sisällä. Alla kuva siitä miten jihad eteni vuoteen 750 mennessä

Umaijadien dynastia hävisi sunnilaiselle Abbasidien dynastialle vuonna 750, jonka jälkeen edellä kuvatun alueen hallintoa johdettiin enemmän tai vähemmän kiinteästi Bagdadista.

Abbasidien valta alkoi kaventua kun Egyptissä valtaan noussut sotapäällikkö Saladin muutti asetelmia ja yhä suuremman vallan saivat ns. mamelukit. Saladin, joka oli etniseltä taustaltaan kurdi, kuului hänkin arabiyhteiskunnan orjiin, joista muodostui tuohon aikaan islamilaisen armeijan pääosa, sillä uskonnon määräysten mukaan islam ei salli uskovan taistella toisia uskovia vastaan. Saladinhan oli se sotapäällikkö, joka teki lopun ristiretkistä Jerusalemiin.

Kun Abbasidit 700-luvun puolivälissä hävittivät Umaijadien dynastian he pyrkivät tuhoamaan jokaisen dynastiaan kuuluvan ihmisen. Yksi heistä pääsi kuitenkin pakenemaan ja sai rakennettua itselleen vahvan aseman lännessä. Hän oli Abd ar-Rahman joka sai aluksi suojapikan Tunisian emiirin luota. Ilmeisesti tällöin hän sai pohjustettua jollain tavalla hallintovallan Iberiassa, sillä siirryttyään Espanjaan hänestä tuli tuon entisen visigoottivaltion hallitsija ja alue eriytyi Bagdadin kalifien hallinnosta. itse asiassa Bagdadista tuli arabihallinnon pääkaupunki vasta vuonna 763 jolloin kalifi Abi al-Mansur teki pienestä kaupungista pääkaupunkinsa voitettuaan Muhammadin tyttären Fatiman jälkeläisten kapinan. Mansurin pojanpojan Harun ar-Rashidin ( Tuhat ja yksi yötä) aikana Bagdadista tuli arabimaailman johtava kulttuurikaupunki.

Espanja irtosi Abbasidien dynastian vallasta vuonna 756, jolloin Abd ar-Rahman julistautui alueen emiiriksi perustaen Gordoban emiraatin, Marokko erosi 788, Tunisia 800 ja Egypti 868, joten varsinainen arabialaisten johtama jihad oli hyvin lyhytaikainen historiallinen pulssi. Se jätti kuitenkin jälkeensä vahvan kaupallisen ja kulttuurisen jäljen vaikutuksineen ja juuri sitä voidaan sanoa vastapainoksi taantumukselle jota edusti keskiajan synkkyys paavinkirkon aikaansaannoksineen Euroopassa.

Fatimidien vaatiessa kalifi-arvonimeä itselleen Abbasideilta julistautui Abd ar-Rahman III Gordoban kalifiksi ( v.929) ja säilytti tittelin sekä sen suoman itsenäisyyden fatimidien kaaduttuakin. Gordoban kalifaatti laajeni Afrikan suunnalla ja sai myös vallattua lisäalueita pohjoisesta Navarran ja Aragonin kuningaskunnilta. Esimerkiksi vuonna 995 sotakokemusta saanut maurilaisarmeija valtasi Barcelonan ja vuonna 997 Santiago de Compostelan. Kalifien eli sulttaanien oma elämäntapa rappeutti silti hallinnon suhteellisen nopeasti ja viimeisen kalifin, Hisham III:n kuoltua vuonna 1031 Gordoban kalifaatti hajosi yli kahdeksikymmeneksi itsenäiseksi taifaksi ( ruhtinaskunnaksi).

Yleinen länsimainen historiankirjoitus jakaa Iberian niemimaan muslimihallinnon ajan seuraaviin kausiin:


1. Umaijadikalifaatin aika 711 - 750, ensimmäinen hallitsija al-Walid

2. Cordoban emiraatti 750 - 929

3. Cordoban kalifaatti 929 - 1031

4. taifojen aikakausi 1031 - 1492



1060-luvulla valtasivat almoravidit alla olevan kartan mukaisesti alueita Maghrebista ja saivat valtaa myös Iberian niemimaalla vallaten pienempiä taifoja vaihtelevalla menestyksellä.

Dynastian luoja oli berberipäällikkö Abu Bekr, joka mm. perusti Marrakechin kaupungin. Hänen serkkunsa Yossef ibn Tachfine oli dynastian varsinainen perustaja ja aikansa mahtimies, jonka poika, Ali Ben Yossef valtasi mm. Madridin, Lissabonin ja Baleaarit vuonna 1115 mutta menetti Zaragozan Aragonian kuningas Alfonso I:lle vuonna 1118. Ali Ben Yossefin jälkeen hallitsijaksi nousi Marrakechin kalifi Tachfine vuonna 1143. Jo seuraavana vuonna hän joutui pakenemaan kapinaan nousseita almohadeja Oranin satamakaupunkiin. Hänen kerrotaan vuonna 1145 paetessaan vihollisiaan hyppäyttäneen hevosensa jyrkänteeltä alas. Tämän jälkeen oli vielä pari almoravidia muslimivaltakunnan hallitsijana mutta almohadit johtajanaan Abd al-Mu´min valtasivat Marrakechin vuonna 1147. Sevillan almohadit valtasivat 1172 mutta pohjoisten valtioiden vastarinta pakotti dynastian vetäytymään Espanjasta 1212 Afrikan puolelle ja lopullisesti se menetti valtansa vuonna 1269 jolloin merenidit valtasivat Marrakechin.

Capetingeista Henriqueseihin

Edellisessä jutunpätkässä saattoi olla virheellistäkin tietoa joten korjaan ja tarkennan tähän kaiken yhdellä kuvalla:

Kysyin ennen kuvan rakentamista itseltäni että miksi Portugalin vanhassa kuninkaanvaakunassa on kaksi vihreää lohikäärmettä ( kuva alla ). Samoin kuninkaan valtikassakin on perustuslakia kuvaavan kirjan alla lohikäärme.

Lohikäärmeen etymologia sinänsä on suomessakin mielenkiintoinen ja luultavasti se Portugalissa aikanaan yhdistettiin mieluummin merikäärmeeseen eikä paavinkirkon markkinoimaan pakanuuteen, kuten usein nykyisin tehdään. Viikingeillä ( keitä nimellä nyt tarkoitetaankaan ) sekä useilla merikansoilla lohikäärme lienee ollut aivan joku muu taho kuin ei-kristillinen pakanuus.

Suomalaisen sanan etymologiaa näkyy aivan liian usein haetun sieltä mistä aita on matalin - eli lainoista. Ja silloin päädytään useimmiten ristiriitaisiin ratkaisuihin. Lohikäärmeen lohi-alku voi hyvinkin olla kelttipohjaista myyttistä juurta jolle ei enää löydy selvää sanastollista lähtökohtaa mutta itse sana sopii edelleen hyvin merihirviön nimeksi. Varsinaisen punalihaisen lohen kanssahan sillä ei tarvitse olla mitään tekemistä ja lohi on syntynyt myöhemmin kuin lohikäärme. Kalevalassa tuo myyttinen olento oli Lieto ja ilmassa lentävänä Kokko.

Viikinkiveneet, jotka tarkalleen muistuttavat suomalaisia veneitä saivat nekin joskus nimen lohikäärmeiltä ilmeisesti ominaisuuksiensa vuoksi.

Menen vielä sukutauluun ( yllä ) joka osaltaan saattaa paljastaa miksi Portugalin Henrikinpojat ottivat lohikäärmeen vaakunaansa. Palaan asiaan myöhemmin.

Kuninkaista

Portugalin ensimmäinen kuningas oli Alfonso I, Burgundin herttua Henry I:n poika. Henry oli puolestaan (kuva alla) Robert II:n poika ja Burgundin Robert I:n pojanpoika.

Kyseisen Robert I:n isäkin oli Robert ja jotenkin heidän järjestysnumeronsa menevät sekaisin sillä Robert I:n isä oli numero II, lisänimeltään "hurskas" tai "pasifisti" vaikka ei tainnut olla kumpaakaan. Robert II oli hänkin frankkien kuningas vuosina 996 - 1031. Hän oli kapetingien dynastian perustaja ja isänsä Hugo Capet´n ainoa poika.

Hugo on siis kuvan Robertin poika. Robert I oli Anjoun kreivin Robert Vahvan toinen poika, jonka vanhempi veli oli aikaisempi frankkien kuningas Eudes eli Odo I. Hugo Capet´n äiti oli Saksin kuningas Henrik Linnustajan tytär Hedwig. Tämän veli oli taas saksien kuninkuuden perinyt Otto I Suuri, josta kuva alla.

Yllä olevassa sukupuukuvassa esitetty Robert I oli syntynyt vuonna 865, jolloin nykyistä Ranskaa hallitsi Kaarle Suuren pojanpojat, Ludwig Hurskaan pojat Verdunin sopimuksen mukaisesti. Frankkivaltakunnan eteläpuolella oli entinen visigoottien valtakunta, jonka berberit ja Afrikan puolelta palanneet visigootit olivat vallanneet vuodesta 711 alkaen. Käännyttyään muslimeiksi olivat Iberian hallitsijat alistuneet Bgdadin kalifille mutta etäisyys oli liian pitkä jonka vuoksi Iberiassa useimmat ruhtinaskunnat alkoivat itsenäistyä heti valtauksen jälkeen. Tosin sotia käytiin jatkuvasti sekä keskenään että pohjoisten frankkien kanssa. Saksa alkoi myös laajeta frankkivaltioiden itäpuolella. Edellä selostettu kuvaa juuri tätä sekä saksien, frankkien että Iberian länsiosaan kehittyvän Portugalin keskinäisiä suhteita. Ne tulivat jatkossa hyvinkin merkittäviksi.


Tähän vaikutti paitsi vallanpitäjien sukulaissuhteet myös muut yhteiset tekijät ottaen huomioon, että tällöin alkoi ns. ristiretkien aika, mikä merkitsi uudenlaisen yhteistyön syntymistä Euroopassa. Myös ritarijärjestöt syntyivät ja pankkilaitostoiminta alkoi kehittyä ottaen käytäntöön paperirahat.

Tiedä häntä vandaaleistakaan

Tämä kuva on ihan jostain muusta kuin alla oleva juttu Kahinasta. Isännillä komeita kultakoruja.

Berberien uskonnollinen ja sotilaallinen päällikkö 600-luvulla oli Kahina, nainen jota kuvaa alla oleva patsas. Hän vastusti arabien jihadia kun se levisi nykyisen Algerian alueelle 600-luvun lopulla. Ja hänen poikansa Bagay ja Khanchla johtivat berberijoukkoja näiden hyäkätessä Iberiaan 711.

Kahinan patsas Algerian Khenchelassa

Kahinan virallinen nimi on Dihya al-Kahinat. Hänen kotipaikkansa sijaitsi Aurésvuorilla, jotka ovat Atlasvuoriston itäisin osa. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka suuri osuus hänenkin perimästään oli samalla alueella vuosisatoja aikaisemmin vaikuttaneilta vandaaleilta. Heilläkin taisivat naiset olla yhtä äkäisiä ja itsenäisiä.

Nelonen nurkasta

Kollaasissani nimeltä Pirun Tusina on numero nelonen oikeassa ylänurkassa Henrik Purjehtija. Hän syntyi 4.3.1394 Portugalin Juhana I:n kolmantena lapsena Portossa. Hänen isänsä oli Avis-dynastian perustaja. Henrikin äiti oli Lancasterin herttua John of Gauntin ( suom. Juhana Gent ) vanhin tytär Philippa ( s.31.3.1359, k.19.7.1415). Juhana I ja Philippa vihittiin vuonna 1387 varmentamaan Portugalin ja Englannin liittosopimusta ( 1373 - 1386 ). Philippan isä John of Gaunt oli Englannin kuninkaan Edward III:n ja tämän puolison Hainaultin Philippan kolmas poika..

Henrik Purjehtijaa ( The Navigator ) on sanottu löytöretkien varsinaiseksi aloittajaksi. Avomeri tuon aikaisin purjevenein oli konstikas ylitettävä. Rooman ajoista alkaen oli Välimerellä ja myös Atlantin puolella purjehdittaessa käytetty sekä raskaita puskusaumaisia laivoja, joissa oli ns. latinalaispurjeet, joilla luoviminen kävi helpommasti kuin raakapurjein varustetuissa. Tosin neliskulmaisia raakapurjeita käyttivät tuolloin vain viikingit.

Kun pohjoisesta viikinkien laivanrakennusrakennustaito levisi Britanniaan ja sitä kautta Ranskaan ja Portugaliin saakka, opittiin limisaumarakennus ja uudenlainen takilointi, jolloin laivassa voitiin purjeet vaihtaa kolmiomaisista latinalaispurjeista neliömäisiin raakapurjeisiin lähestyttäessä maata. Avomerellä myötäiseen purjehdittaessa raakapurjeet olivat näet huomattavasti tehokkaampia. Tällaisia uudelleen takiloitavia karaveleja kutsuttiin nimellä "caravel redonda". Toisaalta alettiin ymmärtää myös viikinkiveneiden limisaumaisen ja joustavan rakenteen merkitys myrskyissä ja seilattaessa ulapalla suurten maininkien "läpi". Limisaumainen joustava, silti luja mutta myös kevyempi rakenne käyttäytyi aivan eri tavalla kuin roomalaisella ajalla kehitetty todella raskastekoinen puskusaumatekniikalla tehty laivarunko joka saattoi hajota myrskyssä pelkän merenkäynnin vuoksi.

Henrik Purjehtijan isä Portugalin kuningas Juhana I lisänimeltään "Äpärä" oli ritarikunnan Ordem Militar de Sant´Iago da Espadan suurmestari. Ritarikunta oli perustettu Castile-Leonissa vuonna 1170 tarkoituksena lähinnä pyhiinvaeltajien suojelu Santiago de Compostelassa, jossa on pyhän Jaakobin hauta mikä on yksi Euroopan suosituimpia pyhiinvaelluskohteita edelleen. Ritarikuntaan liittyi myös eräs italialainen palkkasoturi nimeltään Filippo Pallastrelli, joka Juhana I:n mukana tämän palattua kotimaahansa muutti perheineen Portugaliin vuonna 1385. Tämän italialaisen kapteenin pojan, Bartolomeo Perestrellon tytär, Filipa Moniz Perestrello ( nimi oli muuntunut portugalilaiseksi) meni naimisiin madeiralaisen Kristoffer Kolumbuksen kanssa vuonna 1479.

Portugalilainen tutkija Manuel Rosa kirjoitti Kolumbuksesta viime vuonna (2011) että tämä olisikin puolalaisen kuningas Vladislav III:n poika. Varnan hävityn taistelun, vuonna 1444 jälkeen olisi Puolan silloinen kuningas ja temppeliritareiden suurmestari Vladislav paennut Portugaliin ja saanut asuttavakseen Madeiran, jossa hänet tunnettiin nimellä Henry Germanialainen. Pakolaiskuningas olisi mennyt täällä myös naimisiin portugalilaisen ylhäisönaisen senhorina Annan kanssa. Kristoffer olisi siis heidän poikansa ja syntyisin Madeiralta.

Aikakautta leimasi vahvasti eurooppalaisen feodalismin ajautuminen kaaokseen, jossa yhdenkään ruhtinaan tai maakunnan oli vaikeata välttyä joutumasta jonkun vahvemman naapurin hyökkäyksen kohteeksi taikka liittymistä johonkin toiseen joka halusi hyökätä jonkun kolmannen kimppuun. Aikaa sanotaankin "satavuotiseksi sodaksi" ja käytiin etupäässä Englannin ja Ranskan välillä mutta osaa siihen ottivat lähes kaikki eurooppalaiset tavalla tai toisella. Satavuotisen sodan ajankohtana pidetään 1337 - 1453 eli se kesti oikeastaan 117 vuotta. Portugali oli tuona aikana ajautunut sekin anarkiaan joka loppui kun aatelisto 6.4.1385 kokoontui Coimbrassa ja valitsi kuninkaaksi Pietari I:n aviottoman pojan Juhana I:n, jolla oli sotilaallista menestystä ja ritarikunnan tuki takanaan. Valtaan nousussa toki oli vahvasti mukana myös Ranska ja Englanti siten, että vastapuolella olevaa Kastilian Juan I:stä, jonka puoliso oli Portugalin kuningas Ferdinand I:n ainoa lapsi ja vallanperijä tytär, Beatrice, tuki ritarijärjestö Orden de la Paloma ja ranskalaiset kun taas Juhana I:n liittoutui englantilaisten kanssa tukenaan Orden de Santiago. Kiista ratkaistiin Aljubarrotassa 14.8.1385 käydyssä taistelussa jonka voittaja sai Portugalin kruunun päähänsä.

Kun sitten Iberian niemimaan valloitus, siis tietyssä tarkoituksessa myös takaisinvalloitukseksi väitetty valtaus sai vauhtia, se ei suinkaan päättynyt mantereen etelärantaan vaan jatkui Afrikan puolelle. Portugalin kohdalla tilannetta sanotaan Marokon valtaukseksi ( 1415 - 1578 ) joka alkoi Ceutasta ja päättyi Alcacerin taisteluun.

Vuonna 1415 Henrik Purjehtija löysi Porto Santon legendan mukaan sattumalta ja sieltä käsin neljä vuotta myöhemmin Madeiran. 1432 Henrikin johdolla löytyi Azorit ja pari vuotta sen jälkeen Kap Verde. 1463, muutama vuosi ennen kuolemaansa sai Henrik Purjehtija nähdä laivojen paluun Guineasta mukanaan mustia orjia, kultaa ja norsunluuta. Tämän katsotaan olleen löytöretkien aikakuden alku.

Pamplonan kuningas ja baskit

Vuonna 799 murhattiin Pamplonan kuvernööri Mutarrif ibn Musa, visigootti jonka veli oli Musa ibn Musa ja velipuoli Iñigo Arista. Edellinen lukeutui islaminuskoiseksi ja jälkimmäinen kristityksi, vaikka tuskin kumpikaan asiaa ajatteli tuolloin uskonnon kannalta lainkaan. Velipuolilla oli yhteinen äiti, mutta Musan isä oli Musa ibn Fortun ibn Qasi eli Cassius-nimisen visigoottiylimyksen pojan, Fortunin poika. Ja Iñigon isä taas baskiylimys Iñigo Jimenez. Iñigo Aristan tytär oli naimisissa Musa ibn Musan kanssa, joten sukuyhteys oli luja.


Murhan takana oli kristityistä naapurivaltioista käsin johdettu salaliitto tarkoituksena saada valtaan frankkilaisystävällinen ruhtinas. Jo tuolloin osattiin osoittaa sormella myös baskeja, baskit frankkeja ja molemmat yhdessä visigootteja. Naruista kulissien takana silti taisi vedellä kuitenkin Vatikaanin isä ovela.

Myöhemmät historian tulkinnat puhuvat molemmista suvuista myös baskeina mutta kumpikaan tuskin silti oli puhtaasti baskilainen suku. Alla kaavio sukujen yhteyksistä.

Seitsemäntoista vuotta Mutarrifin murhan jälkeen vuonna 816 nousi maihin Abd-al-Karim ibn Abd-al-Wahid ibn Mugit kukistaakseen valtaan päässeen Velasco de Gasconin, joka silloin oli Pamplonan valtias. Mukanaan kalifilla oli suuri armeija johon liittyivät iberialaiset taifojen joukot yksi toisensa jälkeen. Kolme päivää kestäneissä taisteluissa saivat surmansa Velascon lisäksi Asturian Alfonso II:n sotapäällikkö Garcia Lopez ja Pamplonan Sancho sekä palkkasoturi ja pakanapäällikkö Saltan. Tämän taistelun seurauksena Iñigo Arista nousi valtaan. Iñigo naitti tyttärensä Asturian ruhtinas Garcia Galindezille vaikka tämän lisänimi olikin el Malo ( Paha) ja sai näin lisää tukea baskien taholta. Varsinaiset kannuksensa Iñigo hankki "kolmannessa Roncesvallesin taistelussa" jossa frankkiruhtinaat Gasconyn Aeblus ja Aznar Sanchez hyökkäsivät Pamplonaan. Voitettuaan heidät alkoi Iñigo kutsua itseään Pamplonan kuninkaaksi.

Vuonna 840 hyökkäsi Zaragozan wali Abd Allah ibn Kulayb alaisenaan Iñigon velipuoli Musa ibn Musa Pamplonaan, joka puolestaan olisi mielellään laajentunut etelään päin sekin.

Seuraavana vuonna Iñigo sairastui halvaukseen ja hänen poikansa Garcia otti ohjat käsiinsä. Tukenaan hänellä oli sotapäällikkö Fortun Iñiquez, joka oli kuninkaan veli hänkin.

Iñigo Aristan puolison sukujuurista on kiistaa. Hänen etunimensä oli Toda eli Oneca, mutta isäksi toiset esittävät surmansa saanutta Pamplonan valtiasta Velascoa ja toiset taas Aznar I Galindezia. Lapsia liitosta siunaantui ainakin neljä oheisen kaavion mukaisesti.

Tämäkin pieni tarina kertoo tyhjentävästi ainakin sen, että todella kiistatonta etnistä taustaa tuskin kannattaa hakea kenellekään. Tarina kertoo myös sen ettei jako muslimeihin ( =?arabeihin) ja kristityihin johda mihinkään muuhun johtopäätökseen kuin että joku jakaja haluaa taas heittää hiekkaa toisten silmille.

Vesi-kansan historiasta ja kuninkaista

Gooteiksi nimittäminen on kyseenalaista
Goottien historia on aina nostattanut tunteita varsinkin naapurimaassamme Ruotsissa, jossa surullisen kuuluisa gööttiläinen historia rakentui pitkälle upsalalaisten yliopistorehtori Olof Rudbeck vanhemman ja nuoremman keksimään fiktiiviseen mytologiaan loistavasta ruotsalaisesta menneisyydestä. Jotenkin paljastavaa tässä on sekin, että Rudbeck-suku oli tanskalaislähtöinen. Tuota satumaailmaa on yritetty purkaa vaihtelevin tuloksin. Ihmeen sitkeässä silti istuu edelleen käsitykset, joiden edessä kestävät minkälaiset ristiriitaisuudet tahansa. Yksi niistä liittyy goottien historiaan.


Roomalainen historoitsija Cassiodorus kirjoitti gooteista vuoden 550 tienoilla ja käytti silloin kahdesta eri kansasta nämä yhdistävää nimeä gootit huolimatta siitä, että toinen osa käytti itsestään nimeä Vesi ja toinen Ostrogothi. Cassiodoruksen käsitys oli, että vesi-gootit tarkoitti länsi-gootteja ja ostrogootit itä-gootteja. Mitään rationaalista tai konkreettista perustetta asialle ei ole.

                          karttakuva heruleiden (ei goottien) retkistä.    

Cassiodoruksen alkuperäisestä kirjoituksesta ei ole säilynyt muuta kuin myöhempi Jordaneksen opus ”Getica” eli De origine actibusque Getarum vuodelta 551, jossa tämä tekee lyhyehkön yhteenvedon Cassiodoruksen muistiinpanoista. Niinpä edelleen eletään enemmän tai vähemmän uskossa muinaiseen arjalaisgermaaniseen menneisyyteen, josta hiukan seuraavassa:
Lähtökohtana Jordaneksella oli goottien ( sekä vesi- että ostrogoottien) lähtöalusta myyttiseltä Skandzan saarelta kolmella laivalla Berig-kuninkaan johdolla. Tästä fiktiosta on mukaeltu faktaa, jonka mukaan varsinaiset gootit eivät olisi välttämättä ruotsalaisia mutta heidän johtajansa Berig kumppaneineen olisi.                                    

       Madison Grantin arjalaisvisio germaanisesta alusta.

Näin oheisen kartan ( Madison Grant; 1916) mukaan skandinaavit olisivat aikavälillä 1800 eaa – 100 eaa ylittäneet meret ajoittaisilla vaelluksillaan. Teorian mukaan mongoleille sukuiset suomalaiset eivät vielä tuolloin olleet saavuttaneet Suomea vaelluksellaan Volgan mutkasta pohjoiseen. Sitä miksi suomenpuhujat olisivat tuohon aikaan työntyneet pohjoiseen ei hypoteetikko kerro tietenkään.
Tämän jälkeen Berig porukoineen rantautui rugien ( tai ulmerugien) asuttamalle rannikolle nimeltä Gothiscandza ja voittivat taistelussa myös näiden naapurit vandaalit.

Mielenkiintoinen yksityiskohta wikipedian englanninkielisen ja ruotsalaisen käännöksen välillä on se, ettei ruotsalaiset kerro lainkaan Berig-nimen etymologiasta, joka tulee gootinkielen sanasta Bairika eli Pieni Karhu ( ruotsalaiset siis edustavatkin tunnettua karhu-myyttiä?) ja lienee Jordaneksen omaa keksintöä alunperin. Ruotsalainen käännös nimestä perustuu puolestaan Johannes Magnuksen 1500-luvun puolivälissä vääntämään Eric-balladiin, jolloin nimestä  yksinkertaisesti vain jätettiin ensimmäinen kirjain pois.

Saksalainen historiankirjoitus näyttää olevan sekin hyvin tiukasti kiinni nationalistisessa germaanisessa menneisyydessään haluten vääntää lähes kaikki muinaiskansat nykyisen Saksan alueella germaaneiksi olivatpa nämä tunnettuja kelttejä tai etnisyydeltään ja kieleltään tuntemattomia kansanryhmiä. Seuraavassa kuitenkin yksi esitys, jossa tärkeätä on vain arvioitu lähtöalue eri kansoille, germaani-nimityshän oli pelkkä roomalaisten käyttämä yleisnimi rajojensa takana asuneille ihmisille pohjoisessa.

                               
Tässä kuvassa kannattaa miettiä myös nimitystä Suebi eli sveebit, jonka Tacitus mainitsee teoksessaan Germania ja josta ruotsalaiset ottivat sytykkeitä loistavaan gööttiläiseen historiaansa. Tosiasiassahan sveebitkin oli pelkkä yleisnimitys, joka tuntuu koskevan milloin semnoneita, markomanneja, kvadeja, milloin langobardeja ja hermundureja. Tacitus pistää sveebien alkuperäisen asuma-alueen noin 100 eaa Elben, Mainin, Neckarin ja Reinin rannoille. Sieltä heidän kerrotaan lähteneen noin 71 eaa gallialaisten avernien ja sekveenien avukseen kutsumana. Tällöin olisi Ariovistus ollut sveebien johtajana. Apua gallialaiset heimot tarvitsivat heeduja vastaan. Tilanne kehittyi kuitenkin niin, että sekä heedut että avernit ja sekveenit joutuivat sveebien alistamiksi kunnes Caesar löi heidät vuonna 58 eaa.

Sveebeistä puhutaan myös lähes 500 vuotta myöhemmin, jolloin he vaelsivat yhdessä vandaalien ja alaanien mukana Galliaan. Tällöin sveebit jatkoivat matkaa Pyreneitten yli Galiciaan perustaen sinne 400-luvulla valtakuntansa.

Vuonna 456 visigootit tunkeutuivat Galiciaan ja löivät sveebit, joiden kuninkaana oli Rechiar. Vuoteen 585 mennessä visigootit olivat vallanneet koko Galician sveebeiltä.

Aikaisemmin esittämäni Madison Grantin kuvaus perustuu hypoteesiin germaanien skandinaavisesta alkukodista sekä arjalaisesta rotuopista, jonka mukaan kansa oli vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä kookkaita sotureita. Geneettiset ja kielelliset faktat kumoavat nämä aikoinaan myös Hitlerin Saksaa kiihoittaneet käsitykset. Faktoista huolimatta edelleen myös Saksassa väännetään menneisyyttä sopivaksi näihin uskomuksiin. Yksi esimerkki on Friedrich Maurerin teoria ” Nordgermanen und Alemannen” vuodelta 1952. Tutkielmassaan hän esittää alla olevan karttakuvan esittämää alkuperää.

Maurerin mukaan sininen edustaa pohjoisgermaaneja, punainen Pohjanmeren germaaneja eli ingvaeoneja, oranssi Weser-Reinin germaaneja eli istvaeoneja, keltainen Elben germaaneja eli irminoneja ja vihreä itägermaaneja. Mielestäni hassunintahan tässäkin on tutkijan suorittama useiden eri etnisesti ja kielellisesti sekä geneettisestikin erilaisten kansojen yhteen niputtaminen pelkästään sillä perusteella että roomalaiset antoivat näille eri ihmisryhmille yhteisen nimen germaanit.

Todennäköisin totuus on kuitenkin se, että germaanisia kieliä puhuvien ihmisten ”alkukoti” ei voinut sijaita Skandinaviassa eikä Keski-Euroopassa vaan Mustanmeren ja Kaspianmeren pohjoispuolella. Vaaleatukkaisten ja -silmäisten geenit keräytyivät luultavimmin evolutiivisista ( ympäröivän luonnon ) syistä Fennoskandinavian alueelle alla olevan Peter Frostin tutkimuksen mukaisesti. On otettava huomioon, että Fennoskandia on maantieteellisesti ja kulttuurisesti ainutlaatuinen äärimmäisen pohjoisen alue, jossa evolutiivinen kehitys ei ole voinut olla vaikuttamatta myös ihmisiin.    

Kartassa antropologi Peter Frostin tutkimusten mukaan vaaleasilmäisten osuus väestöstä. Geenitutkimusten mukaan vaaleasilmäisyys on verrattain myöhäisen mutaation seurausta ( 7000 -4000 eaa) ja liittyy OCA2-geeniin. Fennoskandian väestö on pääosin I1a, N3 ja R1a haploryhmien edustajia ja heillä tämä mutaatio on yleisin.

Sinisilmäisyyteen liittyy myös tietty etymologia, joka väriä tarkoittavasta sanasta sini tai sininen muuntuu sanaksi silmä ja sinä sekä silmu ja ehkä myös pronomini se. Sin tai sinij on slaavin sinistä tarkoittava sana vaikka heillä on myös toinen indogermaani sana galuboi, joka liittyy samaan etymologiaan kuin blue, blau ja blå.

Tämä vaaleasilmäisyyttä aiheuttava mutaatio ja sen evolutiivinen keskittyminen nimenomaan Baltiaan ja osaan Fennsokandiaa sotii vahvasti vastaan edellä esitettyä hypoteesia germaanisesta alkukodista. Edelleen samaan geneettiseen tutkimukseen liittyy toisenkin arjalaisen rotuopin väittämä vaaleatukkaisuudesta, josta seuraava  karttakuva.

Tässäkin kuvassa herättävät kysymyksiä monet pienet yksityiskohdat esimerkiksi Skandinavian osalta keltaisella merkityn alueen eteläraja huomattavasti Mälaren laakson pohjoispuolella, Iberiassa Galician alueen selkeä poikkeama muusta kuten Italiassakin Salentinan ( kantapään ) ja Ranskassa Bretagnen. Jos näihin edellä esitettyihin liitettäisiin tarkempia tutkimuksia haploryhmistä, on hyvin todennäköistä että kyseessä olevat toisen maailmansodan aikoihin kärjistyneet hypoteesit eurooppalaisten geneettisestä ja kielellisestä historiasta muuttuisivat rajusti.

Nämä hypoteesit germaanien arjalaisesta alkuperästä kielineen pitääkin kääntää toisinpäin ja kysyä: ” Kuka nykyisin elävä ihminen edustaa todellisuudessa niitä ihmisiä, joita roomalaisajalla sanottiin germaaneiksi?”


Kysymystä on myös syytä laajentaa koskemaan kaikkia niitä väittäjiä, jotka esittävät edustavansa muinaisia ihmisiä, joista meillä on edelleen aivan vääriä tietoja ja uskomuksia kasapäin. Yksi tunnetuimpia esimerkkejä on suomalaisessa politiikassa erittäin vahvasti esiin noussut hypoteesi saamelaisesta alkuperäiskansasta.


Tässä jutussa myöhemmin esille tuleva vesi-kansan kuninkaat – osuus paljastaa hyvin ongelman ytimen. Siihen johtaa myös muukin sukututkimuksellinen aineisto.  

Piirros on vuodelta 1913 opuksesta ” Costumes of all nations”.
Kuva esittää tyypillistä germaaniperhettä.
 

Tässä kartassa realistinen kuvaus vesi-kansan reitistä 350-420. Reitti ei ota kantaa
kansanryhmän alkuperään, mikä jatkaisi alkupäätä Puolan kautta Skandinaviaan. 

Edellisen sivun reittikuvauksessa on vuosiluvuin merkitty käydyt sodat roomalaisia vastaan. Merkittävää on myös se, että vaellus suuntautui ensin Balkanin niemimaan eteläosiin saakka, sitten Apenniinien niemimaalla samoin ja kuningas Alarikin kuoltua ryhmä vaelsi edelleen Pyreneitten niemimaalle. Suunta oli siis selkeästi ilmansuunta etelä kunnes alkoi sveebien naapurissa oman valtakunnan perustaminen.

Jutun alussa on kuva herulien hyökkäyksistä meriteitse Bysanttiin ja Kreikkaan vuosina 267 – 269. Heruleiden väitetään osallistuneen hyvin moneen kansainvaellukseen ja sotaan eri puolilla Eurooppaa. Osa heistä asettui ensimmäisenä Krimin niemimaalle, jossa sijaitsi useita vanhoja kreikkalaisia siirtokuntia. Osa heruleista taisteli myöhemmin Bysantin armeijassa ja eräs ryhmä perusti valtion Pannoniaan mutta sen langobardit kukistivat vuonna 510. Lopulta kaikkien heruliryhmien kohtalona oli sulautuminen muihin kansoihin.

Merkittävää herulien edustamassa ihmisryhmässä on heidän kulttuurinsa jonka perusteella he osasivat sekä kulkea pitkillä vesireiteillä tuntien selvästi ne jo entuudestaan että kykenivät varustamaan laivaston, josta esimerkkinä on ensimmäisellä sivulla esitetty 500 laivan yksikkö vuonna 267.

Kysymys keitä visigootit lopultakin olivat ja mistä he alunperin lähtivät jäänee vastausta vaille. Seuraavassa keskitynkin heidän johtajiinsa. Visigoottien alkuperä sotkeutuu ns. thervingeihin ja yleisesti kuulee puhuttavan thervingian gooteista, joilla tarkoitetaan nykyisen Serbian alueella ja siitä pohjoiseen asuneita ihmisiä. He osallistuivat edellä mainittuun Naissoksen taisteluun vuonna 268

Mitään sen kummempaa perustetta yhdistää vesi-kansa näihin thervingeihin taikka thervingian gootteihin ei ole. Itse nimityksen esitetään tulevan merkityksestä ”metsäkansa” tai metsien ihmiset.

Visigoottien ensimmäisenä kuninkaana pidetään Athanaricia, joka kuoli vuonna 381 ns. goottilaisotien aikana. Hänen kilpailijansa oli Fritigern.

Ehdottomasti tunnetuin visigoottien kuninkaista on Alarik, joka syntyi noin 370 ja kuoli 410. Hän syntyi Tonavan suistossa sijaitsevalla saarella nimeltä Peuce. Hän meni naimisiin goottipäällikkö Athaulpin tyttären kanssa. Alarikin noustessa valtaan oli Rooman keisarina Theodosius I, joka korotti armeijan ylipäälliköksi vandaali-isän ja roomalaisen naisen pojan Stilichon. Tämän puoliso oli Theodosiuksen sisar Serena. Keisari kuoli vuonna 395 ja hänen 10-vuotiaasta pojastaan Honoriuksesta tuli keisari. Honoriuksen holhooja oli kuitenkin Stilicho ja hänen valtansa kasvoi Theodosiuksen kuoltua. Asemaa vahvisti kun Stilicho pakotti Honoriuksen naimaan tyttärensä Marian.

Theodosius oli siirtänyt Rooman pääkaupungiksi kelttiläisten insubrien noin 600 eaa perustaman Milanon, joka sitä aikaisemmin oli ollut etruskienkin aluetta. Roomalaiset olivat valloittaneet kaupungin 222 eaa ja antaneet sille nimen Mediolanum. Goottien tunkeuduttua vuonna 402 Italiaan siirsi Honorius pääkaupungin Ravennaan, joka oli suojatumpi kuin Rooma tai Mediolanum. Silti visigootit tunkeutuivat Roomaan 24.8.410 Alarikin johdolla.

Honoriuksen aikana oli monia kapinoita ja useita usurpaattoreja. Vuonna 397 magister militum Gildo kapinoi Pohjois-Afrikassa. Hänet kukistettiin vuonna 398. Britanniassa kapinoitiin useaan otteeseen. Marcus kapinoi vuosina 406–407, Gratianus vuonna 407 ja Konstantinus III vuosina 407–411. Honorius lähetti kenraalinsa Konstantiuksen kukistamaan Konstantinusta joka hyökkäsi Galliaan. Vuonna 409 senaattori Priscus Attalus julisti itsensä keisariksi ja Honoriuksen kenraali Gerontius yritti tehdä Maximuksesta keisarin. Konstantiuksen kukistettua Maximuksen ja Konstantinuksen alkoi Galliassa kapina Jovinuksen johdolla.   Vuonna 417 kenraali Konstantius meni naimisiin Honoriuksen siskon Galla Placidian kanssa ja vuonna 421 Honoriuksen oli jaettava keisarinvalta hänen kanssaan. Honoriuksen kuollessa eräs Johannes julistautui keisariksi. Vasta vuonna 425 Konstantiuksen ja Galla Placidian poika Valentinianus III pääsi valtaan.

Rooman sekasortoa kuvaa myös tiedot sisäisistä ristiriidoista; Theodosiuksen kuoltua tuli siis hänen pojastaan Honoriuksesta Länsi-Rooman keisari. Toisesta pojasta Arcadiuksesta tuli Itä-Rooman keisari. Kummallakaan heistä ei ollut tilanteen vaatimaa valtiomiestaitoa ja pian koko valtakunnan puolustus jäi Stilichon harteille. Hän löi visigoottien kuninkaan Alarikin Makedoniassa vuonna 397. Seuraavana vuonna hän kukisti kapinan Afrikassa. Vuonna 401 hän taisteli omia maanmiehiään vandaaleja vastaan Raetiassa. Hän taisteli myös Alarikia vastaan vuosina 402 ja 403.

Voitoistaan huolimatta Stilicho oli Rooman aristokraattien epäsuosiossa, koska hän oli areiolainen ja barbaari. Erityisesti eräs Olympius suunnitteli hänen salamurhaansa vuonna 408. Stilicho murhattiin, kun armeija teki lavastetun kapinan 13. heinäkuuta 408.

Kun vuonna 394 keisari Theodosius oli kukistanut usurpaattori Eugeniuksen olivat gootit hänen liittolaisiaan ja juuri tämän ( Frigiduksen ) taistelun jälkeen Alarik nousi visigoottien johtajaksi. He ryöstelivät Rooman aluetta sillä perusteella ettei Theodosius ollut antanut Alarikille tämän vaatimaa magister militumin asemaa.

Rooman armeijassa. Pollentian ja Veronan taistelujen jälkeen Stilicho ja Alarik liittoutuivat ja goottipäällikkö nimitettiin rooman joukkojen komentajaksi. Itärooman vallattua Illyrian maksoivat roomalaiset ylimykset Stilichon vaatimuksesta Alarikille valtavan summan kultaa (lähes 2000 kg) jotta tämä joukkoineen valtaisi Illyrian takaisin Honoriuksen hallintaan. Vuonna 408 Honorius murhautti Stilichon ja keisarin kannattajat murhasivat tuhansia Stilichon kannattajia perheineen. Väitetään jopa 30 000 paenneen Alarikin suojiin. Stilichon jälkeen keisari Honorius ja hänen apurinsa olivat toivottomassa asemassa pitäen silti päänsä olla antamatta gooteille asuinlupaa Rooman alueella. Niinpä gootit hyökkäsivät Roomaan ja ryöstivät sen.

Kuvassa N.Sylvestren maalaus Vandaalit ryöstämässä Roomaa vuodelta 1890.

Ryösteltyään (hallitusti) Roomaa kolmen päivän ajan marssitti Alarik joukkonsa eteläiseen Italiaan tarkoituksenaan pyrkiä Sisiliaan laivoilla. Laivasto tuhoutui kuitenkin myrskyssä ja Alarik itse sairastui matkallaan takaisin pohjoiseen. Tarinan mukaan hänet haudattiin aarteineen Busentojoen uoman pohjaan, josta vesi oli väliaikaisesti käännetty pois. Alarikin lanko ja seuraaja Ataulf johti gootit tämän jälkeen Gallian kautta Hispaniaan.

Pyreneitten niemimaalle olivat sveebit, alaanit ja vandaalit vallanneet kukin oman alueensa vuoteen 418 mennessä ja näillä alueilla roomalainen vaikutusvalta oli vastaavasti vähentynyt tai loppunut kokonaan.

Vuonna 413 oli Athaulf ottanut hallintaansa Narbonnen ja Toulousen, joiden kautta kulki Rooman yksi tärkeimmistä valtateistä via domitia. Tien oli rakennuttanut konsuli Gnaeus Domitius Ahenobarbus jo 118 eaa. Tuolloin perustettiin myös Narbonne, jonka paikalla sijaitsi iberiheimo elisyques´ien asuma kylä Aude-joen suulla. Jokihan on ollut ikiajat mainio kulkureitin osa Välimeren ja Atlantin välillä, joten sen suupuolen hallinta on luonut tiettyjä etuuksia jo kivikaudelta alkaen.

Toinen visigoottien valtaama asutuskeskus oli Toulouse saman merten välisen reitin varrella lännempänä Narbonnesta. Toulousen olivat perustanut ja sieltä käsin aluetta hallinnut salaperäiseksi jäänyt keltti(?)heimo nimeltään volkait ( volcae ) joka roomalaisen historoitsija Strabon mukaan vaelsi sieltä Balkanin kautta Vähä-Aasiaan. Juuri he olivat Strabon mukaan kyseessä Thermopylain taistelussa vuonna 279 eaa.

Tolosasta ( jonka nimen etymologiaa ei ole kyetty selvittämään) tuli Gallian tärkein kaupunki, jolla oli myös oma rahansa.

Roomalaiset aloittivat Gallian valloituksensa kuten aikaisemmin totesin 125 eaa ja valtasivat Narbonnen ( Narbo Martius) 118 eaa. He solmivat Aqvitanialaisten kanssa liittosuhteen heti tämän jälkeen. Tuolloin eteläisessä Ranskassa asui useita eri kelttiheimoja, joista Tolosen alueella ilmeisesti volcae tectosages ja itse kaupunkia hallitsi tolosateksi kutsuttu suku.

Ptolemaioksen geographian mukaan heidän kaupunkejaan olisivat olleet Illiberis eli nykyinen Elne, Ruscino eli myöhempi Perpignon, Tolose, Cessero eli nykyinen Saint-Thibery, Carcasso eli Carcassonne, Baetirae eli nykyinen Bèziers, joka on kuuluisa massamurhastaan 24.7.1209, jolloin paavi Innoncentius III toimeenpani 20 000 kataarin surman siellä. Myös Narbonne kuului tietysti tähän joukkoon kelttien kaupunkeja ennen roomalaistumista.

Niinpä kun visigootit Ataulfin johdolla hakivat parempaa asuinseutua, he kiinnostuivat monestakin syystä juuri tämän Välimereltä Atlantille johtavan reitin ympäristöstä.

Visigoottien ottama asema merkitsi Roomalle paljon, sillä juuri tuota kautta pelasi yhteys pohjoisiin provinsseihin mm. Britanniassa. Näin Ataulf saattoi paremmin myös hallita roomalaisia intressejä länteen ja pohjoiseen.

Ataulf oli melkoisen taitava poliitikko mutta sai äkkinäisen lopun kun hänen verivihollisensa Saruksen kannattaja murhasi Ataulfin kylpylässä Barcelonassa vuonna 415. Häntä seurasi visigoottien kuninkaana Saruksen veli Sigeric, jonka hallintoaika kesti vain seitsemän vuorokautta. Kysymys oli myös dynastioiden välisestä kiistasta sillä Alarik ja Ataulf olivat molemmat Balti-dynastian jäseniä ja Sarus sekä veljensä Sigeric edustivat kilpailevaa Amali-dynastiaa. Niinpä Balti-dynastiaan kuuluva Wallia syrjäytti Sigericin jo viikon kuluttua tämän kuninkaaksi julistautumisesta. Wallia toimi Tolosesta käsin ja alkoi vallata Vandaalien hallitsemaa aluetta vuodesta 418 alkaen yhdessä roomalaisten kanssa. Vandaalien kuninkaana oli tuolloin Gunderik, Godigiselin poika. Hänen johtamansa vandaalit liittoutuivat eteläisessä Iberiassa jo olleiden silingien ( lähtöisin Silesiasta?) kanssa mutta kärhämöivät luoteessa valtaa pitävien sveebien kanssa.

Wallia luovutti Iberian provinssin Theoderic I:lle, joka oli Alarikin poika ja nousi siten kuninkaaksi vuonna 418.

Kuvassa Theoderic I Felix Castellon maalauksesta vuodelta 1634.

Usurpaattori Konstantinus III julistautui vuonna 407 Länsi-Rooman keisariksi ja teki Arelatesta ( nyk. Arles) pääkaupunkinsa. Se oli tärkeä kaupunki myös sijaintinsa vuoksi ja niinpä myös vuonna 423 usurpaattori Joannes julistautui keisariksi Arelatessa. Keisari Honorius oli juuri kuollut ja sukulaisuudesta johtuen oli visgoottien kuningas Theodericillakin sormensa sopassa. Hän ei saanut kuitenkaan Arelatea hallintaansa johtuen hunnien puuttumisesta peliin. Heidän tukemansa magister militum Aetius torjui Theodericin valtausyrityksen.


Theodericin tytär naitettiin Hunericille, vandaalien Geiserikin pojalle mutta tämä ottikin myöhemmin vaimokseen Valentianus III:n tyttären Eudocian. Kävikin niin, että vuonna 444 Huneric silpoi kihlattunsa ( nenä ja korvat leikattiin irti) ja tytär palautettiin isälleen. Näin visigooteista tuli vandaalien vihollisia.   Visigoottien vihollinen oli myös sveebikuningas Rechila. Niinpä Theoderic otti vaimokseen seuraavan kuninkaan Rechiarin tyttären vuonna 449 ja sai näin lievennettyä vihamielisyyttä sveebien välillä. Kun sitten hunnit Attilan johdolla asettuivat roomalaisia vastaan liittyi Theoderic poikiensa ( Thorismundin ja Theodericin ) kanssa vihollisensa Aetiuksen joukkoihin Attilaa vastaan vuonna 451.



Theodericilla oli kaikkiaan kuusi poikaa: Thorismund, Theoderic, Frederic, Euric, Retimer ja Himnerith. Kun visigoottien kuningas Theoderic I kuoli Chalons`ssa vuonna 451 ei tiedetä miten hän sai surmansa. Eräs kertomus esittää hänet surmanneen ostrogootti Andagin, joka oli Jordaneksen kertoman mukaan Gunthigiksen isä.



Theodiricia seurasi hänen vanhin poikansa Thorismund, joka istui valtaistuimelle siis vuonna 451. Hänet murhattiin jo parin vuoden päästä vuonna 453 ja valtaistuimelle nousi veljensä Theodoric II, jonka sanotaan olleen murhan takana.

Theodoric II:n kuoli 466 ja häntä seurasi nuorempi veljensä Euric. Tämä oli kuninkaana vuoteen 484.

Seuraava kuningas oli Euricin poika Alaric II. Hän hallitsi vuosina 484 – 507.

Alaric II:n avioton poika Gesalec seurasi isäänsä tämän kaaduttua frankkeja vastaan käydyssä sodassa 507. Alaricin kruununperijä oli tuolloin alaikäinen Amalaric. Gesalec hallitsi vuoteen 511 ja hänet surmattiin pari vuotta myöhemmin. 

Amalaricin äiti oli ostrogoottikuningas Theodoric Suuren tytär Theodegotho. Kun Amalaricista tuli visigoottien kuningas vuosiksi 511 – 531 olivat etniset alkuperät jo niin sekaisin ettei juuri kukaan enää epäillyt olivatko Vesi-kansan jäsenet länsigootteja lainkaan. Ja mitä olisivat olleet kun ostrogootit olivat olemassa itägootteina?

Lopuksi heitän esitettyyn soppaan pari ajatusta kysymysten muodossa:

Kun edellinen suuri ilmastonmuutos tapahtui ns. atlanttisen lämpökauden päätyttyä ja Fennoskandian kasvillisuus, eläimistö ja ilmasto muuttui huomattavan kylmemmäksi noin 500eaa alkaen, miten tämä vaikuttikaan asujamistoon? Mikä sai slaavilaiset kansat noin 500jaa alkaen työntymään koilliseen ja edelleen aina jäämerelle saakka? Kuinka vahva vaikutus historiankirjoitukseen onkaan eurooppalaisella nationalismilla, jonka varaan melkein jokainen kansallisvaltiomme on synnytetty? 

ARAGONIAN RAMIRO                                          NO: 2



Ramiron isä oli Sancho III, joka sai Navarran eli silloisen Pamplonan kuningaskunnan isältään Garcia III:lta hallittavakseen tasan vuona 1000. Kolmessakymmenessäviidessä vuodessa Sancho laajensi valtakuntaansa niin että se hänen kuollessaan käsitti Kastilian, Leonin, osia Cordoban kalifaatista sekä Ribagorzan ja Sobrarben kreivikunnat entisten Aragonian ja Pamplonan lisäksi. Sanchon valloituspolitiikka perustui etupäässä naimakauppoihin ja sopimuksiin sukulaisten kesken mutta myös aseelliseen hyökkäykseen, mikä oli tuohon aikaan jo hyvin tavallista varsinkin pohjoisempana nykyisen Ranskan alueella, jossa feodalismi kukoisti pahimmillaan. Elettiin aikaa, jolloin koillisessa Euroopassa slaavilaisia kansoja työntyi yhä pohjoisemmaksi muodostaen venäläisen pirtelön alueen alkuperäisten kansojen sekä idästä työntyvien kanssa. Välimeren eteläpuolella oli sielläkin sulatusuuni, jossa ikivanhalle foinikialaiskreikkalaisroomalaiselle pohjalle oli sekoittunut berberikansoja ja heihin taas äärimmäisestä pohjoisesta vaeltaneita heimoja, jotka islamin levitessä olivat osin työntyneet takaisin Iberian pohjoisosiin saakka. Nuo kansat Egyptin ja Espanjan välissä alkoivat hekin muodostaa itsenäistyviä valtioita ja ruhtinaskuntia vaikka tunnustivatkin arabikalifit Levantissa hallitsijoikseen. Taisteluun vallasta kaikkialla sekaantui Vatikaanin päämies, jonka suurin vastustaja vielä tuolloin oli Itä-Rooman keisari.

Jo karolinkiajalla valtio ja kirkko oli naitettu yhteen monimutkaisin sitein. Kaarle Suuren isä Pipin Pieni ja hänen isänsä Kaarle Martel olivat hyvin ymmärtäneet luostareissa koulutetun palkka-armeijan edut, luultavasti myös haitat yksinvallalle. Feodalististen periaatteiden mukaisestihan ylin vallanpitäjä joutui jakamaan kaiken mandaatteina vasalleilleen. Periaate on sama kuin nykyisessä puoluepoliittisessa systeemissä taikka nepotistisessa järjestelmässä, jossa valta jaetaan sukulaisten kesken. Missään järjestelmässä silti mikään ei takaa sen demokraattisuutta koska mandaatteja hallitsevat ovat vain ihmisiä.



Niinpä aikakausi synnytti lukuisan määrän erilaisia salaseuroja ja yhteisöjä, joista yksi tunetuimpia on Temppeliherrat.



Enenkuin menen em. asiaan luettelen Ramiro I:n esivanhempia:

isä: Sancho III Suuri, rakastajatar: Sancha de Aybar, puoliso.Muñadona de Castile

isänisä: Garcia II Sanchez ( el Temblón ), puoliso: Estefania de Bigorre

isänisänisä: Sancho II Garcéz Abarga, puoliso: Andregota Galindez de Aragon

isänisänisänisä: Garcia Sanchez I, puoliso: Toda Aznarez

iiiii: Garcia Jimenez, puoliso: Dadildis de Pallars y Ribagorza

iiiiii: Jimeno I, puoliso Leodegundia Ordoñez de Leon

PIRUN TUSINA

1. Borivoj I Bohemian eli Böömin 1. historiallinen kuningas s.n. 852 k.889


2. Dubrawka Böömiläinen, s.n. 925 k. 977, Puolan Mieszko I puoliso

3. Casimir I, Puolan herttua, s.25.7.1016, k.28.11.1058

4. Henrik Purjehtija, portugalilainen prinssi, s.4.3.1394, k.13.11.1460

5. Otto I Suuri, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari, s. 23.11.912, k.7.5.973

6. Liuvigild, visigoottien valtakunnan ( Hispania et Septimania) kuningas vuosina 568 - 586

7. Iñigo Arista, Pamplonan ensimmäinen kuningas, s.n. 790, k. 852

8.Jaroslav Viisas, Kiovan suuriruhtinas, s.978, k. 1054

9. Ramiro I, Pamplonan kuningas, s.n. 1007, k. 8.5.1063

10. Richeza, Ruotsin kuningatar, s.12.4.1116, k.25.12.1156

11. Raimond IV, Tolosan kreivi, s.n.1041, k. 1105

12. Odo, Länsi-Francian kuningas, s.n. 852, k.1.1.898

13. Mieszko II Lambert, Puolan kuningas, s.n.980, k.10.5.1034   Edellä kuvatut ja mainitut henkilöt muodostavat aivan sattumalta kolmentoista hengen ryhmän. Ryhmä ei mitenkään liity itse piruun muulla tavoin kuin lukumäärän perusteella ja ehkä myös siksi että jokainen heistä on kuollut aikoja sitten. Totean varmuuden vuoksi että en usko myöskään piruun.   Sukuja tutkittuani useamman kymmenen vuoden ajan olen näkevinäni näissä henkilöissä samojen geenien konkreettisia ilmentymiä. Niitä, joita löytyy myös sukututkimuksen avulla ja todeten, että kyseiset henkilöt ovat läheisesti tai etäisesti sukua myös keskenään.   Kuvassa alavasemmalla no:9 on Aragonian kuningas Ramiro I, josta kirjoitin jo pari päivää sitten tänne pienen jutun otsikolla Aragonian Ramiro.   Jatkan vielä hänen sukutaustastaan hiukkasen heti kun saan jutun valmiiksi ja tiedot kasaan kuvineen.

Tuhat vuotta sitten no:2

Tämä kirjoitus on jatkoa jutulle otsikolla Aragonian Ramiro ( siksi numero 2 tässä).

Tuhat vuotta sitten kävi Rooman paavi valtataistelua monessa suunnassa. Vanha Roomaan kuulunut Iberia oli maanosa, jossa islamiin kääntyneet ruhtinaat muodostivat otollisen kohteen sekä ryöstölle että mustamaalaukselle. Molemmista on jäänteet näkyvillä vielä nykyisinkin.


Kristinuskon perusajatus näkymättömästä silti kaikkialla läsnäolevasta ja kaikkivaltiaasta jumalasta oli vastaus aikalaisten tilaukseen tilanteessa, jossa Rooman keisarius hipoi jumaluutta ja käytännössä joka nurkassa nökötti pikkuruisia jumalankuvia ja patsaita. Pohjia myöten eriarvoistuneessa yhteiskunnassa, jossa pääosa ihmisistä oli orjia, ei ollut todellista uskottavaa jumaluutta missään. Kauppareittien ikivanhassa risteyksessä sumerien ja foinikialaisten perinteen päälle levinnyt antiikin kreikkalainen kulttuuri ja roomalainen yhteiskunta tarttui vanhaan juutalaisten keksintöön ja jalosti siitä uustestamentillisen uskomusjärjestelmän, joka synnytti ainutlaatuisen pappisluokan kirkkolaitoksineen. Keskitynkin tässä enemmän siihen kuin itse uskon sisältöihin.

Sama aika ja kulttuuripohja synnytti myös islamin, jossa uskomusjärjestelmään kuuluva pappisluokka integroitui suoraan yhteiskuntien valtarakennelmiin eikä vastaavaa keskittynyttä kirkkolaitosta syntynyt. Silti islamissakin on näkyvissä se, miten uskonto valjastuu vallanpidolle. Molemmissa uskomusjärjestelmissä on ihmisen ajatusmaailmalle tyypillinen dualismi taustalla. Uskon tulkitsijat hallitsevat karjaansa käsittelemällä taitavasti vastakkainasetelmia joissa syvimmällä on elämä ja kuolema.

Kristitty kirkkolaitos keskittyi Vatikaaniin, jonka synty liittyy merovinkivaltioiden lopun aikaan. Paavinvallan ensimmäisenä todellisena organisoijana voidaan pitää Gregorius Suurta, joka toimi paavina 590 – 604. Häntä piti mm. Martti Luther syypäänä keskiajan synkkyyteen. Ilmeisesti Gregorius, jolla oli roomalainen patriisisuvun tausta ja koulutus ymmärsi miten seurakuntasoluina toimiva organisaatio kykeni levittäytymään silloiseen maailmaan mahtina, jota muistuttavat monet myöhemmät aatteelliset ja jopa terroristeiksikin leimautuneet yhteiskunnalliset ja poliittiset ilmiöt. Joka tapauksessa Gregoriuksen ansiota oli se, että kirkolle siihen mennessä jo kertynyt huomattava omaisuus järjestettiin tuottavasti ja myös itse kirkon organisaatio sai ajassa kestävän pohjan.         Paavi Gregorius Suuren virallinen muotokuva on täynnä symboleja.   Tuhat vuotta sitten Rooman paaviksi nousi ( v.999) ensimmäinen ”ranskalainen” nimeltään Gerbert d´Aurillac, joka otti paavilliseksi nimekseen Sylvester II. Hän oli opiskellut Gordobassa ja Sevillassa sekä Barcelonassa, joissa tutustui myös arabiankieliseen kirjallisuuteen oppien mm. uudet numerot ja lukujärjestelmän.

Vuonna 969 hän vieraili Roomassa, jossa tutustui keisari Otto I Suureen, jonka käsikassara silloinen paavi Gregorius V käytännössä oli. Gerbertistä tulikin keisarin pojan, tulevan keisari Otto II Punaisen, opettaja. Kun Otto II:sta tuli keisari vuonna 983 hän nimitti Gerbertin Bobbion luostarin apotiksi ja alueen kreiviksi. Vuosi tämän jälkeen Gerbert hääri politiikassa ja tuki mm. Hugo Capet´a, josta tuli sittemmin Ranskan kuningas. Myöhemmin Gerbert ryhtyi myös Otto III:n opettajaksi ja tämän serkku paavi Gregorius V nimitti Gerbertin Ravennan arkkipiispaksi vuonna 998. Seuraavana vuonna keisari nimitti hänet paaviksi.

Sylvester II sai sittemmin maineen, jonka veroista kenellekään paavilla ei ennen häntä eikä jälkeenkään ole ollut. Legendat väittävät, että hän varasti sevillalaiselta arabifilosofilta loitsukirjan ja pystyi sen avulla tekemään uskomattomia taikatemppuja. Hänen väitetään valmistaneen mm. pronssipään, joka osasi vastata kyllä ja ei mihin tahansa kysymykseen, jonka paavi sille esitti. Sylvester II väitettiin tehneen myös sopimuksen naispuolisen paholaisen Meridianan kanssa.

Sylvesterin jälkeen oli muutama lyhytaikainen paavi. Paaviuden käännekohta oli kuitenkin selvästi tapahtunut ja kirkkolaitoksen politiikka muuttui rajusti kun toscanalainen Theophylact I:n dynastia otti vallan Roomassa ja Vatikaanissa. Vallasta tuli myös perinnöllinen sillä tämän Benedictus VIII:n jälkeen paaviksi nostettiin hänen veljensä Romanus nimellä Johannes XIX. 900-luvun alkupuoliskolla paavius oli ollut ns. pornokratiaa, jonka Otto I Suuri lopetti. Nyt sama meno nosti taas päätään Vatikaanissa.

Pornokratia nimitys syntyi uskonpuhdistuksen aikaan ja oheinen kuva on belgialaisen taiteilija Félicien Ropsin tunnettu maalaus ( aqvatint) vuodelta 1896. Teoksen nimi on "Pornocrates" ja se kuvaa 900-luvulla Vatikaanissa vallinnutta moraalista rappiota.   Toisaalta Félicien Ropsin tiedetään kuuluneen vapaamuurareihin ja hänen jäsenyytensä " Grand Orient de Belgique"-looshiin lienee luonut tarpeen kyseenalaistaa paavinkirkon eettisiä ja moraalisia pyrkimyksiä vielä 1800-luvun lopullakin. Kyseisen ajan vapaamuurareiden varma käsitys oli, että maailmankaikkeuden luoja on myös kaiken suunnittelija ( The great architect of universum).







Paavius muuttui vastaavalla tavalla kuin muissakin maallisissa hallinnoissa perinnölliseksi sotkeutuen yhä syvemmin tiettyihin hallitsijasukuihin.

 Kuten oheinen piirros osoittaa saavutti toskanalainen suku Roomassa johtoaseman ja kykeni istuttamaan sen jälkeen Vatikaaniin oman ehdokkaansa.

Merkittävää tässä ei olekaan se, että kirkollinen valta ja maallinen hallintovalta näin solmivat ikuisesti kestävän liittonsa, vaan myös se, että paavius omaksui toimintatapoja, joihin kuului julkisuudelta salaa tehtävät temput salamurhista sieviin vakuutteluihin, joilla kaikilla paavi pyrki asemaan maailman johtavana auktoriteettina.

Seuraavaksi onkin tarkoitus käsitellä tätä salaisempaa politiikkaa, jossa tunnettuja toimijoita ovat mm. alkuvuosisatojen juutalaiset "radhaniitit " eli kauppateiden tuntijat, temppeliritarit ja muut ritarikunnat sekä jesuiitat ja inkvisitio. Kaiken taustalla on tunnetusti taloudellinen valta ja raha, jolla ostettiin niin kuninkaita kuin poliitikkojakin, synnytettiin sotia ja valloitettiin maailmaa.