Rooman loppuvaiheessa Iberian niemimaalle perustivat valtakuntansa luoteessa sveevit ja kaakossa vandaalit, keskiosaa hallitsivat alaanit ja loppuja roomalaiset, ja joilta sitten visigootit eli paremminkin Vesi-kansa valtasi alueet ja perusti maineikkaan visigoottivaltion ulottaen sen koko niemimaalle Gibraltarista eteläiseen Ranskaan.
Virallisesti visigoottivaltiosta tuli kristitty kun valloittajakuningas Leovigildin poika Reccared ( 586-601) otti kasteen. Kysymyshän oli enemmänkin alistumisesta kekusjohtoisen kirkon valtaan kuin varsinaisesta uskonnosta. Valtakunnan pääkaupunki siirtyi tällöin Toulosesta ( Etelä-Ranskassa) Toledoon. Ajan kuvaa leimaa tämän jälkeen pitkäaikainen taistelu paavin kirkon organisaation ja itsenäisten valtioiden hallinnon välillä kaikkialla Välimeren maissa. Espanjassa taistelu äityi lopulta sisällissotaan, jossa vuonna 698 kuningas Wittiza syrjäytettiin ja paavinkirkon tuella nostettiin valtaistuimelle Roderic. Näiden osapuolten välille syttyi sota, joka päättyi siihen, että Wittizan jälkeläiset yhdessä pohjoisafrikkalaisten liittolaistensa kanssa valtasivat alueen takaisin vuonna 711. Tätä kuitenkin virallinen historia sanoo muslimien valtaukseksi
Oikeuden väitteeseen antaa se tosiasia, että kristikirkon ( roomalaisten ja Bysantin ) ollessa vastapuolella olivat areiolaisiksi kerettiläisiksi leimatut visigootit osittain kääntyneet uuden uskonnon, islamin puoleen ja leimattiin näin myöhemmin kristittyjen vihollisiksi. Silti osa visigoottivaltion asukkaista kuului edelleen kristittyihin ja luultavasti melkoinen osa "muslimivalloitukseen" osallistuneista olikin kristittyjä alueen asukkaita huolimatta siitä että keskushallinto tämän jälkeen siirtyi Bagdadiin.
Islamilaista jihadia länteen Afrikassa levitti alkuaan Basrassa ( nyk. Irakissa ) vaikuttanut sotapäällikkö Musa ibn Nusair, josta tuli vuonna 703 Umaijadien dynastian valtaaman Ifriqyian ( = Tunisia, Itä-Algeria ja Tripolitania) käskynhaltija vuoteen 714 saakka. Hänen tehtävänään oli myös koko Maghrebin alueen liittäminen Umaijadien uuteen valtakuntaan. Hispania ei silti kuulunut arabien suunnitelmiin lainkaan. Tangerin kuvernööriksi oli kohonnut berberi nimeltään Tarik ibn Zijad ( n. 670 - 715 ), joka oli liittynyt Musan joukkoihin ja kääntynyt islamiin tavan mukaisesti. On hyvin mahdollista, että Tarikin sukujuurissa oli vandaaleita taikka visigootteja, ehkä molempiakin. Tarik ibn Zijad nousi Gibraltarissa maihin 30.huhtikuuta 711 noin 7000 berberin joukolla. paikka sai nimen Jabal al-Tarik, josta vääntyi nykyinen Gibraltar. Kun Afrikan puolelta tuli myöhemmin lisäjoukkoja ja hyvin monet paikalliset Rodericin hallintoa ( ja kirkkolaitosta) vastustavat paikalliset ruhtinaat olivat liittyneet Tarikin joukkoihin, käytiin 19. heinäkuuta 711 Guadaleten taistelu, jossa väitetään 15 000 - 25 000 sotilaan vahvuisen Rodericin armeijan hävinneen vain 12 000 sotilaan berberijoukolle. Muun muassa tämä viittaa siihen, että historiankirjoitukset ja arabien tuolloinen uhka eivät vastaa todellisuutta kuten mm. espanjalainen historiantutkija Ignacio Olaqüe ( La Revolucion islamica ) on esittänyt.
Varsinaisestihan Hispania ei siis ollut kuulunut Umaijadien dynastian maailmanvalloitussuunnitelmiin, mutta tipahti heille syliin. Umaijadeilla, jotka alunperin olivat olleet Muhammedin vihollisia, oli vahvoja vastustajia myös arabiyhteisön sisällä. Alla kuva siitä miten jihad eteni vuoteen 750 mennessä
Umaijadien dynastia hävisi sunnilaiselle Abbasidien dynastialle vuonna 750, jonka jälkeen edellä kuvatun alueen hallintoa johdettiin enemmän tai vähemmän kiinteästi Bagdadista.
Abbasidien valta alkoi kaventua kun Egyptissä valtaan noussut sotapäällikkö Saladin muutti asetelmia ja yhä suuremman vallan saivat ns. mamelukit. Saladin, joka oli etniseltä taustaltaan kurdi, kuului hänkin arabiyhteiskunnan orjiin, joista muodostui tuohon aikaan islamilaisen armeijan pääosa, sillä uskonnon määräysten mukaan islam ei salli uskovan taistella toisia uskovia vastaan. Saladinhan oli se sotapäällikkö, joka teki lopun ristiretkistä Jerusalemiin.
Kun Abbasidit 700-luvun puolivälissä hävittivät Umaijadien dynastian he pyrkivät tuhoamaan jokaisen dynastiaan kuuluvan ihmisen. Yksi heistä pääsi kuitenkin pakenemaan ja sai rakennettua itselleen vahvan aseman lännessä. Hän oli Abd ar-Rahman joka sai aluksi suojapikan Tunisian emiirin luota. Ilmeisesti tällöin hän sai pohjustettua jollain tavalla hallintovallan Iberiassa, sillä siirryttyään Espanjaan hänestä tuli tuon entisen visigoottivaltion hallitsija ja alue eriytyi Bagdadin kalifien hallinnosta. itse asiassa Bagdadista tuli arabihallinnon pääkaupunki vasta vuonna 763 jolloin kalifi Abi al-Mansur teki pienestä kaupungista pääkaupunkinsa voitettuaan Muhammadin tyttären Fatiman jälkeläisten kapinan. Mansurin pojanpojan Harun ar-Rashidin ( Tuhat ja yksi yötä) aikana Bagdadista tuli arabimaailman johtava kulttuurikaupunki.
Espanja irtosi Abbasidien dynastian vallasta vuonna 756, jolloin Abd ar-Rahman julistautui alueen emiiriksi perustaen Gordoban emiraatin, Marokko erosi 788, Tunisia 800 ja Egypti 868, joten varsinainen arabialaisten johtama jihad oli hyvin lyhytaikainen historiallinen pulssi. Se jätti kuitenkin jälkeensä vahvan kaupallisen ja kulttuurisen jäljen vaikutuksineen ja juuri sitä voidaan sanoa vastapainoksi taantumukselle jota edusti keskiajan synkkyys paavinkirkon aikaansaannoksineen Euroopassa.
Fatimidien vaatiessa kalifi-arvonimeä itselleen Abbasideilta julistautui Abd ar-Rahman III Gordoban kalifiksi ( v.929) ja säilytti tittelin sekä sen suoman itsenäisyyden fatimidien kaaduttuakin. Gordoban kalifaatti laajeni Afrikan suunnalla ja sai myös vallattua lisäalueita pohjoisesta Navarran ja Aragonin kuningaskunnilta. Esimerkiksi vuonna 995 sotakokemusta saanut maurilaisarmeija valtasi Barcelonan ja vuonna 997 Santiago de Compostelan. Kalifien eli sulttaanien oma elämäntapa rappeutti silti hallinnon suhteellisen nopeasti ja viimeisen kalifin, Hisham III:n kuoltua vuonna 1031 Gordoban kalifaatti hajosi yli kahdeksikymmeneksi itsenäiseksi taifaksi ( ruhtinaskunnaksi).
Yleinen länsimainen historiankirjoitus jakaa Iberian niemimaan muslimihallinnon ajan seuraaviin kausiin:
1. Umaijadikalifaatin aika 711 - 750, ensimmäinen hallitsija al-Walid
2. Cordoban emiraatti 750 - 929
3. Cordoban kalifaatti 929 - 1031
4. taifojen aikakausi 1031 - 1492
1060-luvulla valtasivat almoravidit alla olevan kartan mukaisesti alueita Maghrebista ja saivat valtaa myös Iberian niemimaalla vallaten pienempiä taifoja vaihtelevalla menestyksellä.
Dynastian luoja oli berberipäällikkö Abu Bekr, joka mm. perusti Marrakechin kaupungin. Hänen serkkunsa Yossef ibn Tachfine oli dynastian varsinainen perustaja ja aikansa mahtimies, jonka poika, Ali Ben Yossef valtasi mm. Madridin, Lissabonin ja Baleaarit vuonna 1115 mutta menetti Zaragozan Aragonian kuningas Alfonso I:lle vuonna 1118. Ali Ben Yossefin jälkeen hallitsijaksi nousi Marrakechin kalifi Tachfine vuonna 1143. Jo seuraavana vuonna hän joutui pakenemaan kapinaan nousseita almohadeja Oranin satamakaupunkiin. Hänen kerrotaan vuonna 1145 paetessaan vihollisiaan hyppäyttäneen hevosensa jyrkänteeltä alas. Tämän jälkeen oli vielä pari almoravidia muslimivaltakunnan hallitsijana mutta almohadit johtajanaan Abd al-Mu´min valtasivat Marrakechin vuonna 1147. Sevillan almohadit valtasivat 1172 mutta pohjoisten valtioiden vastarinta pakotti dynastian vetäytymään Espanjasta 1212 Afrikan puolelle ja lopullisesti se menetti valtansa vuonna 1269 jolloin merenidit valtasivat Marrakechin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti