Goottien historia on aina nostattanut tunteita varsinkin naapurimaassamme Ruotsissa, jossa surullisen kuuluisa gööttiläinen historia rakentui pitkälle upsalalaisten yliopistorehtori Olof Rudbeck vanhemman ja nuoremman keksimään fiktiiviseen mytologiaan loistavasta ruotsalaisesta menneisyydestä. Jotenkin paljastavaa tässä on sekin, että Rudbeck-suku oli tanskalaislähtöinen. Tuota satumaailmaa on yritetty purkaa vaihtelevin tuloksin. Ihmeen sitkeässä silti istuu edelleen käsitykset, joiden edessä kestävät minkälaiset ristiriitaisuudet tahansa. Yksi niistä liittyy goottien historiaan.
Roomalainen historoitsija Cassiodorus kirjoitti gooteista vuoden 550 tienoilla ja käytti silloin kahdesta eri kansasta nämä yhdistävää nimeä gootit huolimatta siitä, että toinen osa käytti itsestään nimeä Vesi ja toinen Ostrogothi. Cassiodoruksen käsitys oli, että vesi-gootit tarkoitti länsi-gootteja ja ostrogootit itä-gootteja. Mitään rationaalista tai konkreettista perustetta asialle ei ole.
Cassiodoruksen alkuperäisestä kirjoituksesta ei ole säilynyt muuta kuin myöhempi Jordaneksen opus ”Getica” eli De origine actibusque Getarum vuodelta 551, jossa tämä tekee lyhyehkön yhteenvedon Cassiodoruksen muistiinpanoista. Niinpä edelleen eletään enemmän tai vähemmän uskossa muinaiseen arjalaisgermaaniseen menneisyyteen, josta hiukan seuraavassa:
Lähtökohtana Jordaneksella oli goottien ( sekä vesi- että ostrogoottien) lähtöalusta myyttiseltä Skandzan saarelta kolmella laivalla Berig-kuninkaan johdolla. Tästä fiktiosta on mukaeltu faktaa, jonka mukaan varsinaiset gootit eivät olisi välttämättä ruotsalaisia mutta heidän johtajansa Berig kumppaneineen olisi.
Näin oheisen kartan ( Madison Grant; 1916) mukaan skandinaavit olisivat aikavälillä 1800 eaa – 100 eaa ylittäneet meret ajoittaisilla vaelluksillaan. Teorian mukaan mongoleille sukuiset suomalaiset eivät vielä tuolloin olleet saavuttaneet Suomea vaelluksellaan Volgan mutkasta pohjoiseen. Sitä miksi suomenpuhujat olisivat tuohon aikaan työntyneet pohjoiseen ei hypoteetikko kerro tietenkään.
Tämän jälkeen Berig porukoineen rantautui rugien ( tai ulmerugien) asuttamalle rannikolle nimeltä Gothiscandza ja voittivat taistelussa myös näiden naapurit vandaalit.
Mielenkiintoinen yksityiskohta wikipedian englanninkielisen ja ruotsalaisen käännöksen välillä on se, ettei ruotsalaiset kerro lainkaan Berig-nimen etymologiasta, joka tulee gootinkielen sanasta Bairika eli Pieni Karhu ( ruotsalaiset siis edustavatkin tunnettua karhu-myyttiä?) ja lienee Jordaneksen omaa keksintöä alunperin. Ruotsalainen käännös nimestä perustuu puolestaan Johannes Magnuksen 1500-luvun puolivälissä vääntämään Eric-balladiin, jolloin nimestä yksinkertaisesti vain jätettiin ensimmäinen kirjain pois.
Saksalainen historiankirjoitus näyttää olevan sekin hyvin tiukasti kiinni nationalistisessa germaanisessa menneisyydessään haluten vääntää lähes kaikki muinaiskansat nykyisen Saksan alueella germaaneiksi olivatpa nämä tunnettuja kelttejä tai etnisyydeltään ja kieleltään tuntemattomia kansanryhmiä. Seuraavassa kuitenkin yksi esitys, jossa tärkeätä on vain arvioitu lähtöalue eri kansoille, germaani-nimityshän oli pelkkä roomalaisten käyttämä yleisnimi rajojensa takana asuneille ihmisille pohjoisessa.
Tässä kuvassa kannattaa miettiä myös nimitystä Suebi eli sveebit, jonka Tacitus mainitsee teoksessaan Germania ja josta ruotsalaiset ottivat sytykkeitä loistavaan gööttiläiseen historiaansa. Tosiasiassahan sveebitkin oli pelkkä yleisnimitys, joka tuntuu koskevan milloin semnoneita, markomanneja, kvadeja, milloin langobardeja ja hermundureja. Tacitus pistää sveebien alkuperäisen asuma-alueen noin 100 eaa Elben, Mainin, Neckarin ja Reinin rannoille. Sieltä heidän kerrotaan lähteneen noin 71 eaa gallialaisten avernien ja sekveenien avukseen kutsumana. Tällöin olisi Ariovistus ollut sveebien johtajana. Apua gallialaiset heimot tarvitsivat heeduja vastaan. Tilanne kehittyi kuitenkin niin, että sekä heedut että avernit ja sekveenit joutuivat sveebien alistamiksi kunnes Caesar löi heidät vuonna 58 eaa.
Sveebeistä puhutaan myös lähes 500 vuotta myöhemmin, jolloin he vaelsivat yhdessä vandaalien ja alaanien mukana Galliaan. Tällöin sveebit jatkoivat matkaa Pyreneitten yli Galiciaan perustaen sinne 400-luvulla valtakuntansa.
Vuonna 456 visigootit tunkeutuivat Galiciaan ja löivät sveebit, joiden kuninkaana oli Rechiar. Vuoteen 585 mennessä visigootit olivat vallanneet koko Galician sveebeiltä.
Aikaisemmin esittämäni Madison Grantin kuvaus perustuu hypoteesiin germaanien skandinaavisesta alkukodista sekä arjalaisesta rotuopista, jonka mukaan kansa oli vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä kookkaita sotureita. Geneettiset ja kielelliset faktat kumoavat nämä aikoinaan myös Hitlerin Saksaa kiihoittaneet käsitykset. Faktoista huolimatta edelleen myös Saksassa väännetään menneisyyttä sopivaksi näihin uskomuksiin. Yksi esimerkki on Friedrich Maurerin teoria ” Nordgermanen und Alemannen” vuodelta 1952. Tutkielmassaan hän esittää alla olevan karttakuvan esittämää alkuperää.
Maurerin mukaan sininen edustaa pohjoisgermaaneja, punainen Pohjanmeren germaaneja eli ingvaeoneja, oranssi Weser-Reinin germaaneja eli istvaeoneja, keltainen Elben germaaneja eli irminoneja ja vihreä itägermaaneja. Mielestäni hassunintahan tässäkin on tutkijan suorittama useiden eri etnisesti ja kielellisesti sekä geneettisestikin erilaisten kansojen yhteen niputtaminen pelkästään sillä perusteella että roomalaiset antoivat näille eri ihmisryhmille yhteisen nimen germaanit.
Todennäköisin totuus on kuitenkin se, että germaanisia kieliä puhuvien ihmisten ”alkukoti” ei voinut sijaita Skandinaviassa eikä Keski-Euroopassa vaan Mustanmeren ja Kaspianmeren pohjoispuolella. Vaaleatukkaisten ja -silmäisten geenit keräytyivät luultavimmin evolutiivisista ( ympäröivän luonnon ) syistä Fennoskandinavian alueelle alla olevan Peter Frostin tutkimuksen mukaisesti. On otettava huomioon, että Fennoskandia on maantieteellisesti ja kulttuurisesti ainutlaatuinen äärimmäisen pohjoisen alue, jossa evolutiivinen kehitys ei ole voinut olla vaikuttamatta myös ihmisiin.
Kartassa antropologi Peter Frostin tutkimusten mukaan vaaleasilmäisten osuus väestöstä. Geenitutkimusten mukaan vaaleasilmäisyys on verrattain myöhäisen mutaation seurausta ( 7000 -4000 eaa) ja liittyy OCA2-geeniin. Fennoskandian väestö on pääosin I1a, N3 ja R1a haploryhmien edustajia ja heillä tämä mutaatio on yleisin.
Sinisilmäisyyteen liittyy myös tietty etymologia, joka väriä tarkoittavasta sanasta sini tai sininen muuntuu sanaksi silmä ja sinä sekä silmu ja ehkä myös pronomini se. Sin tai sinij on slaavin sinistä tarkoittava sana vaikka heillä on myös toinen indogermaani sana galuboi, joka liittyy samaan etymologiaan kuin blue, blau ja blå.
Tämä vaaleasilmäisyyttä aiheuttava mutaatio ja sen evolutiivinen keskittyminen nimenomaan Baltiaan ja osaan Fennsokandiaa sotii vahvasti vastaan edellä esitettyä hypoteesia germaanisesta alkukodista. Edelleen samaan geneettiseen tutkimukseen liittyy toisenkin arjalaisen rotuopin väittämä vaaleatukkaisuudesta, josta seuraava karttakuva.
Tässäkin kuvassa herättävät kysymyksiä monet pienet yksityiskohdat esimerkiksi Skandinavian osalta keltaisella merkityn alueen eteläraja huomattavasti Mälaren laakson pohjoispuolella, Iberiassa Galician alueen selkeä poikkeama muusta kuten Italiassakin Salentinan ( kantapään ) ja Ranskassa Bretagnen. Jos näihin edellä esitettyihin liitettäisiin tarkempia tutkimuksia haploryhmistä, on hyvin todennäköistä että kyseessä olevat toisen maailmansodan aikoihin kärjistyneet hypoteesit eurooppalaisten geneettisestä ja kielellisestä historiasta muuttuisivat rajusti.
Kysymystä on myös syytä laajentaa koskemaan kaikkia niitä väittäjiä, jotka esittävät edustavansa muinaisia ihmisiä, joista meillä on edelleen aivan vääriä tietoja ja uskomuksia kasapäin. Yksi tunnetuimpia esimerkkejä on suomalaisessa politiikassa erittäin vahvasti esiin noussut hypoteesi saamelaisesta alkuperäiskansasta.
Tässä jutussa myöhemmin esille tuleva vesi-kansan kuninkaat – osuus paljastaa hyvin ongelman ytimen. Siihen johtaa myös muukin sukututkimuksellinen aineisto.
Kuva esittää tyypillistä germaaniperhettä.
kansanryhmän alkuperään, mikä jatkaisi alkupäätä Puolan kautta Skandinaviaan.
Edellisen sivun reittikuvauksessa on vuosiluvuin merkitty käydyt sodat roomalaisia vastaan. Merkittävää on myös se, että vaellus suuntautui ensin Balkanin niemimaan eteläosiin saakka, sitten Apenniinien niemimaalla samoin ja kuningas Alarikin kuoltua ryhmä vaelsi edelleen Pyreneitten niemimaalle. Suunta oli siis selkeästi ilmansuunta etelä kunnes alkoi sveebien naapurissa oman valtakunnan perustaminen.
Jutun alussa on kuva herulien hyökkäyksistä meriteitse Bysanttiin ja Kreikkaan vuosina 267 – 269. Heruleiden väitetään osallistuneen hyvin moneen kansainvaellukseen ja sotaan eri puolilla Eurooppaa. Osa heistä asettui ensimmäisenä Krimin niemimaalle, jossa sijaitsi useita vanhoja kreikkalaisia siirtokuntia. Osa heruleista taisteli myöhemmin Bysantin armeijassa ja eräs ryhmä perusti valtion Pannoniaan mutta sen langobardit kukistivat vuonna 510. Lopulta kaikkien heruliryhmien kohtalona oli sulautuminen muihin kansoihin.
Merkittävää herulien edustamassa ihmisryhmässä on heidän kulttuurinsa jonka perusteella he osasivat sekä kulkea pitkillä vesireiteillä tuntien selvästi ne jo entuudestaan että kykenivät varustamaan laivaston, josta esimerkkinä on ensimmäisellä sivulla esitetty 500 laivan yksikkö vuonna 267.
Kysymys keitä visigootit lopultakin olivat ja mistä he alunperin lähtivät jäänee vastausta vaille. Seuraavassa keskitynkin heidän johtajiinsa. Visigoottien alkuperä sotkeutuu ns. thervingeihin ja yleisesti kuulee puhuttavan thervingian gooteista, joilla tarkoitetaan nykyisen Serbian alueella ja siitä pohjoiseen asuneita ihmisiä. He osallistuivat edellä mainittuun Naissoksen taisteluun vuonna 268
Mitään sen kummempaa perustetta yhdistää vesi-kansa näihin thervingeihin taikka thervingian gootteihin ei ole. Itse nimityksen esitetään tulevan merkityksestä ”metsäkansa” tai metsien ihmiset.
Visigoottien ensimmäisenä kuninkaana pidetään Athanaricia, joka kuoli vuonna 381 ns. goottilaisotien aikana. Hänen kilpailijansa oli Fritigern.
Ehdottomasti tunnetuin visigoottien kuninkaista on Alarik, joka syntyi noin 370 ja kuoli 410. Hän syntyi Tonavan suistossa sijaitsevalla saarella nimeltä Peuce. Hän meni naimisiin goottipäällikkö Athaulpin tyttären kanssa. Alarikin noustessa valtaan oli Rooman keisarina Theodosius I, joka korotti armeijan ylipäälliköksi vandaali-isän ja roomalaisen naisen pojan Stilichon. Tämän puoliso oli Theodosiuksen sisar Serena. Keisari kuoli vuonna 395 ja hänen 10-vuotiaasta pojastaan Honoriuksesta tuli keisari. Honoriuksen holhooja oli kuitenkin Stilicho ja hänen valtansa kasvoi Theodosiuksen kuoltua. Asemaa vahvisti kun Stilicho pakotti Honoriuksen naimaan tyttärensä Marian.
Theodosius oli siirtänyt Rooman pääkaupungiksi kelttiläisten insubrien noin 600 eaa perustaman Milanon, joka sitä aikaisemmin oli ollut etruskienkin aluetta. Roomalaiset olivat valloittaneet kaupungin 222 eaa ja antaneet sille nimen Mediolanum. Goottien tunkeuduttua vuonna 402 Italiaan siirsi Honorius pääkaupungin Ravennaan, joka oli suojatumpi kuin Rooma tai Mediolanum. Silti visigootit tunkeutuivat Roomaan 24.8.410 Alarikin johdolla.
Honoriuksen aikana oli monia kapinoita ja useita usurpaattoreja. Vuonna 397 magister militum Gildo kapinoi Pohjois-Afrikassa. Hänet kukistettiin vuonna 398. Britanniassa kapinoitiin useaan otteeseen. Marcus kapinoi vuosina 406–407, Gratianus vuonna 407 ja Konstantinus III vuosina 407–411. Honorius lähetti kenraalinsa Konstantiuksen kukistamaan Konstantinusta joka hyökkäsi Galliaan. Vuonna 409 senaattori Priscus Attalus julisti itsensä keisariksi ja Honoriuksen kenraali Gerontius yritti tehdä Maximuksesta keisarin. Konstantiuksen kukistettua Maximuksen ja Konstantinuksen alkoi Galliassa kapina Jovinuksen johdolla. Vuonna 417 kenraali Konstantius meni naimisiin Honoriuksen siskon Galla Placidian kanssa ja vuonna 421 Honoriuksen oli jaettava keisarinvalta hänen kanssaan. Honoriuksen kuollessa eräs Johannes julistautui keisariksi. Vasta vuonna 425 Konstantiuksen ja Galla Placidian poika Valentinianus III pääsi valtaan.
Rooman sekasortoa kuvaa myös tiedot sisäisistä ristiriidoista; Theodosiuksen kuoltua tuli siis hänen pojastaan Honoriuksesta Länsi-Rooman keisari. Toisesta pojasta Arcadiuksesta tuli Itä-Rooman keisari. Kummallakaan heistä ei ollut tilanteen vaatimaa valtiomiestaitoa ja pian koko valtakunnan puolustus jäi Stilichon harteille. Hän löi visigoottien kuninkaan Alarikin Makedoniassa vuonna 397. Seuraavana vuonna hän kukisti kapinan Afrikassa. Vuonna 401 hän taisteli omia maanmiehiään vandaaleja vastaan Raetiassa. Hän taisteli myös Alarikia vastaan vuosina 402 ja 403.
Voitoistaan huolimatta Stilicho oli Rooman aristokraattien epäsuosiossa, koska hän oli areiolainen ja barbaari. Erityisesti eräs Olympius suunnitteli hänen salamurhaansa vuonna 408. Stilicho murhattiin, kun armeija teki lavastetun kapinan 13. heinäkuuta 408.
Kun vuonna 394 keisari Theodosius oli kukistanut usurpaattori Eugeniuksen olivat gootit hänen liittolaisiaan ja juuri tämän ( Frigiduksen ) taistelun jälkeen Alarik nousi visigoottien johtajaksi. He ryöstelivät Rooman aluetta sillä perusteella ettei Theodosius ollut antanut Alarikille tämän vaatimaa magister militumin asemaa.
Rooman armeijassa. Pollentian ja Veronan taistelujen jälkeen Stilicho ja Alarik liittoutuivat ja goottipäällikkö nimitettiin rooman joukkojen komentajaksi. Itärooman vallattua Illyrian maksoivat roomalaiset ylimykset Stilichon vaatimuksesta Alarikille valtavan summan kultaa (lähes 2000 kg) jotta tämä joukkoineen valtaisi Illyrian takaisin Honoriuksen hallintaan. Vuonna 408 Honorius murhautti Stilichon ja keisarin kannattajat murhasivat tuhansia Stilichon kannattajia perheineen. Väitetään jopa 30 000 paenneen Alarikin suojiin. Stilichon jälkeen keisari Honorius ja hänen apurinsa olivat toivottomassa asemassa pitäen silti päänsä olla antamatta gooteille asuinlupaa Rooman alueella. Niinpä gootit hyökkäsivät Roomaan ja ryöstivät sen.
Kuvassa N.Sylvestren maalaus Vandaalit ryöstämässä Roomaa vuodelta 1890.
Ryösteltyään (hallitusti) Roomaa kolmen päivän ajan marssitti Alarik joukkonsa eteläiseen Italiaan tarkoituksenaan pyrkiä Sisiliaan laivoilla. Laivasto tuhoutui kuitenkin myrskyssä ja Alarik itse sairastui matkallaan takaisin pohjoiseen. Tarinan mukaan hänet haudattiin aarteineen Busentojoen uoman pohjaan, josta vesi oli väliaikaisesti käännetty pois. Alarikin lanko ja seuraaja Ataulf johti gootit tämän jälkeen Gallian kautta Hispaniaan.
Pyreneitten niemimaalle olivat sveebit, alaanit ja vandaalit vallanneet kukin oman alueensa vuoteen 418 mennessä ja näillä alueilla roomalainen vaikutusvalta oli vastaavasti vähentynyt tai loppunut kokonaan.
Vuonna 413 oli Athaulf ottanut hallintaansa Narbonnen ja Toulousen, joiden kautta kulki Rooman yksi tärkeimmistä valtateistä via domitia. Tien oli rakennuttanut konsuli Gnaeus Domitius Ahenobarbus jo 118 eaa. Tuolloin perustettiin myös Narbonne, jonka paikalla sijaitsi iberiheimo elisyques´ien asuma kylä Aude-joen suulla. Jokihan on ollut ikiajat mainio kulkureitin osa Välimeren ja Atlantin välillä, joten sen suupuolen hallinta on luonut tiettyjä etuuksia jo kivikaudelta alkaen.
Toinen visigoottien valtaama asutuskeskus oli Toulouse saman merten välisen reitin varrella lännempänä Narbonnesta. Toulousen olivat perustanut ja sieltä käsin aluetta hallinnut salaperäiseksi jäänyt keltti(?)heimo nimeltään volkait ( volcae ) joka roomalaisen historoitsija Strabon mukaan vaelsi sieltä Balkanin kautta Vähä-Aasiaan. Juuri he olivat Strabon mukaan kyseessä Thermopylain taistelussa vuonna 279 eaa.
Tolosasta ( jonka nimen etymologiaa ei ole kyetty selvittämään) tuli Gallian tärkein kaupunki, jolla oli myös oma rahansa.
Roomalaiset aloittivat Gallian valloituksensa kuten aikaisemmin totesin 125 eaa ja valtasivat Narbonnen ( Narbo Martius) 118 eaa. He solmivat Aqvitanialaisten kanssa liittosuhteen heti tämän jälkeen. Tuolloin eteläisessä Ranskassa asui useita eri kelttiheimoja, joista Tolosen alueella ilmeisesti volcae tectosages ja itse kaupunkia hallitsi tolosateksi kutsuttu suku.
Ptolemaioksen geographian mukaan heidän kaupunkejaan olisivat olleet Illiberis eli nykyinen Elne, Ruscino eli myöhempi Perpignon, Tolose, Cessero eli nykyinen Saint-Thibery, Carcasso eli Carcassonne, Baetirae eli nykyinen Bèziers, joka on kuuluisa massamurhastaan 24.7.1209, jolloin paavi Innoncentius III toimeenpani 20 000 kataarin surman siellä. Myös Narbonne kuului tietysti tähän joukkoon kelttien kaupunkeja ennen roomalaistumista.
Niinpä kun visigootit Ataulfin johdolla hakivat parempaa asuinseutua, he kiinnostuivat monestakin syystä juuri tämän Välimereltä Atlantille johtavan reitin ympäristöstä.
Visigoottien ottama asema merkitsi Roomalle paljon, sillä juuri tuota kautta pelasi yhteys pohjoisiin provinsseihin mm. Britanniassa. Näin Ataulf saattoi paremmin myös hallita roomalaisia intressejä länteen ja pohjoiseen.
Ataulf oli melkoisen taitava poliitikko mutta sai äkkinäisen lopun kun hänen verivihollisensa Saruksen kannattaja murhasi Ataulfin kylpylässä Barcelonassa vuonna 415. Häntä seurasi visigoottien kuninkaana Saruksen veli Sigeric, jonka hallintoaika kesti vain seitsemän vuorokautta. Kysymys oli myös dynastioiden välisestä kiistasta sillä Alarik ja Ataulf olivat molemmat Balti-dynastian jäseniä ja Sarus sekä veljensä Sigeric edustivat kilpailevaa Amali-dynastiaa. Niinpä Balti-dynastiaan kuuluva Wallia syrjäytti Sigericin jo viikon kuluttua tämän kuninkaaksi julistautumisesta. Wallia toimi Tolosesta käsin ja alkoi vallata Vandaalien hallitsemaa aluetta vuodesta 418 alkaen yhdessä roomalaisten kanssa. Vandaalien kuninkaana oli tuolloin Gunderik, Godigiselin poika. Hänen johtamansa vandaalit liittoutuivat eteläisessä Iberiassa jo olleiden silingien ( lähtöisin Silesiasta?) kanssa mutta kärhämöivät luoteessa valtaa pitävien sveebien kanssa.
Wallia luovutti Iberian provinssin Theoderic I:lle, joka oli Alarikin poika ja nousi siten kuninkaaksi vuonna 418.
Kuvassa Theoderic I Felix Castellon maalauksesta vuodelta 1634.
Usurpaattori Konstantinus III julistautui vuonna 407 Länsi-Rooman keisariksi ja teki Arelatesta ( nyk. Arles) pääkaupunkinsa. Se oli tärkeä kaupunki myös sijaintinsa vuoksi ja niinpä myös vuonna 423 usurpaattori Joannes julistautui keisariksi Arelatessa. Keisari Honorius oli juuri kuollut ja sukulaisuudesta johtuen oli visgoottien kuningas Theodericillakin sormensa sopassa. Hän ei saanut kuitenkaan Arelatea hallintaansa johtuen hunnien puuttumisesta peliin. Heidän tukemansa magister militum Aetius torjui Theodericin valtausyrityksen.
Theodericin tytär naitettiin Hunericille, vandaalien Geiserikin pojalle mutta tämä ottikin myöhemmin vaimokseen Valentianus III:n tyttären Eudocian. Kävikin niin, että vuonna 444 Huneric silpoi kihlattunsa ( nenä ja korvat leikattiin irti) ja tytär palautettiin isälleen. Näin visigooteista tuli vandaalien vihollisia. Visigoottien vihollinen oli myös sveebikuningas Rechila. Niinpä Theoderic otti vaimokseen seuraavan kuninkaan Rechiarin tyttären vuonna 449 ja sai näin lievennettyä vihamielisyyttä sveebien välillä. Kun sitten hunnit Attilan johdolla asettuivat roomalaisia vastaan liittyi Theoderic poikiensa ( Thorismundin ja Theodericin ) kanssa vihollisensa Aetiuksen joukkoihin Attilaa vastaan vuonna 451.
Theodericilla oli kaikkiaan kuusi poikaa: Thorismund, Theoderic, Frederic, Euric, Retimer ja Himnerith. Kun visigoottien kuningas Theoderic I kuoli Chalons`ssa vuonna 451 ei tiedetä miten hän sai surmansa. Eräs kertomus esittää hänet surmanneen ostrogootti Andagin, joka oli Jordaneksen kertoman mukaan Gunthigiksen isä.
Theodiricia seurasi hänen vanhin poikansa Thorismund, joka istui valtaistuimelle siis vuonna 451. Hänet murhattiin jo parin vuoden päästä vuonna 453 ja valtaistuimelle nousi veljensä Theodoric II, jonka sanotaan olleen murhan takana.
Theodoric II:n kuoli 466 ja häntä seurasi nuorempi veljensä Euric. Tämä oli kuninkaana vuoteen 484.
Seuraava kuningas oli Euricin poika Alaric II. Hän hallitsi vuosina 484 – 507.
Alaric II:n avioton poika Gesalec seurasi isäänsä tämän kaaduttua frankkeja vastaan käydyssä sodassa 507. Alaricin kruununperijä oli tuolloin alaikäinen Amalaric. Gesalec hallitsi vuoteen 511 ja hänet surmattiin pari vuotta myöhemmin.
Amalaricin äiti oli ostrogoottikuningas Theodoric Suuren tytär Theodegotho. Kun Amalaricista tuli visigoottien kuningas vuosiksi 511 – 531 olivat etniset alkuperät jo niin sekaisin ettei juuri kukaan enää epäillyt olivatko Vesi-kansan jäsenet länsigootteja lainkaan. Ja mitä olisivat olleet kun ostrogootit olivat olemassa itägootteina?
Lopuksi heitän esitettyyn soppaan pari ajatusta kysymysten muodossa:
Kun edellinen suuri ilmastonmuutos tapahtui ns. atlanttisen lämpökauden päätyttyä ja Fennoskandian kasvillisuus, eläimistö ja ilmasto muuttui huomattavan kylmemmäksi noin 500eaa alkaen, miten tämä vaikuttikaan asujamistoon? Mikä sai slaavilaiset kansat noin 500jaa alkaen työntymään koilliseen ja edelleen aina jäämerelle saakka? Kuinka vahva vaikutus historiankirjoitukseen onkaan eurooppalaisella nationalismilla, jonka varaan melkein jokainen kansallisvaltiomme on synnytetty?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti