Nelonen nurkasta

Kollaasissani nimeltä Pirun Tusina on numero nelonen oikeassa ylänurkassa Henrik Purjehtija. Hän syntyi 4.3.1394 Portugalin Juhana I:n kolmantena lapsena Portossa. Hänen isänsä oli Avis-dynastian perustaja. Henrikin äiti oli Lancasterin herttua John of Gauntin ( suom. Juhana Gent ) vanhin tytär Philippa ( s.31.3.1359, k.19.7.1415). Juhana I ja Philippa vihittiin vuonna 1387 varmentamaan Portugalin ja Englannin liittosopimusta ( 1373 - 1386 ). Philippan isä John of Gaunt oli Englannin kuninkaan Edward III:n ja tämän puolison Hainaultin Philippan kolmas poika..

Henrik Purjehtijaa ( The Navigator ) on sanottu löytöretkien varsinaiseksi aloittajaksi. Avomeri tuon aikaisin purjevenein oli konstikas ylitettävä. Rooman ajoista alkaen oli Välimerellä ja myös Atlantin puolella purjehdittaessa käytetty sekä raskaita puskusaumaisia laivoja, joissa oli ns. latinalaispurjeet, joilla luoviminen kävi helpommasti kuin raakapurjein varustetuissa. Tosin neliskulmaisia raakapurjeita käyttivät tuolloin vain viikingit.

Kun pohjoisesta viikinkien laivanrakennusrakennustaito levisi Britanniaan ja sitä kautta Ranskaan ja Portugaliin saakka, opittiin limisaumarakennus ja uudenlainen takilointi, jolloin laivassa voitiin purjeet vaihtaa kolmiomaisista latinalaispurjeista neliömäisiin raakapurjeisiin lähestyttäessä maata. Avomerellä myötäiseen purjehdittaessa raakapurjeet olivat näet huomattavasti tehokkaampia. Tällaisia uudelleen takiloitavia karaveleja kutsuttiin nimellä "caravel redonda". Toisaalta alettiin ymmärtää myös viikinkiveneiden limisaumaisen ja joustavan rakenteen merkitys myrskyissä ja seilattaessa ulapalla suurten maininkien "läpi". Limisaumainen joustava, silti luja mutta myös kevyempi rakenne käyttäytyi aivan eri tavalla kuin roomalaisella ajalla kehitetty todella raskastekoinen puskusaumatekniikalla tehty laivarunko joka saattoi hajota myrskyssä pelkän merenkäynnin vuoksi.

Henrik Purjehtijan isä Portugalin kuningas Juhana I lisänimeltään "Äpärä" oli ritarikunnan Ordem Militar de Sant´Iago da Espadan suurmestari. Ritarikunta oli perustettu Castile-Leonissa vuonna 1170 tarkoituksena lähinnä pyhiinvaeltajien suojelu Santiago de Compostelassa, jossa on pyhän Jaakobin hauta mikä on yksi Euroopan suosituimpia pyhiinvaelluskohteita edelleen. Ritarikuntaan liittyi myös eräs italialainen palkkasoturi nimeltään Filippo Pallastrelli, joka Juhana I:n mukana tämän palattua kotimaahansa muutti perheineen Portugaliin vuonna 1385. Tämän italialaisen kapteenin pojan, Bartolomeo Perestrellon tytär, Filipa Moniz Perestrello ( nimi oli muuntunut portugalilaiseksi) meni naimisiin madeiralaisen Kristoffer Kolumbuksen kanssa vuonna 1479.

Portugalilainen tutkija Manuel Rosa kirjoitti Kolumbuksesta viime vuonna (2011) että tämä olisikin puolalaisen kuningas Vladislav III:n poika. Varnan hävityn taistelun, vuonna 1444 jälkeen olisi Puolan silloinen kuningas ja temppeliritareiden suurmestari Vladislav paennut Portugaliin ja saanut asuttavakseen Madeiran, jossa hänet tunnettiin nimellä Henry Germanialainen. Pakolaiskuningas olisi mennyt täällä myös naimisiin portugalilaisen ylhäisönaisen senhorina Annan kanssa. Kristoffer olisi siis heidän poikansa ja syntyisin Madeiralta.

Aikakautta leimasi vahvasti eurooppalaisen feodalismin ajautuminen kaaokseen, jossa yhdenkään ruhtinaan tai maakunnan oli vaikeata välttyä joutumasta jonkun vahvemman naapurin hyökkäyksen kohteeksi taikka liittymistä johonkin toiseen joka halusi hyökätä jonkun kolmannen kimppuun. Aikaa sanotaankin "satavuotiseksi sodaksi" ja käytiin etupäässä Englannin ja Ranskan välillä mutta osaa siihen ottivat lähes kaikki eurooppalaiset tavalla tai toisella. Satavuotisen sodan ajankohtana pidetään 1337 - 1453 eli se kesti oikeastaan 117 vuotta. Portugali oli tuona aikana ajautunut sekin anarkiaan joka loppui kun aatelisto 6.4.1385 kokoontui Coimbrassa ja valitsi kuninkaaksi Pietari I:n aviottoman pojan Juhana I:n, jolla oli sotilaallista menestystä ja ritarikunnan tuki takanaan. Valtaan nousussa toki oli vahvasti mukana myös Ranska ja Englanti siten, että vastapuolella olevaa Kastilian Juan I:stä, jonka puoliso oli Portugalin kuningas Ferdinand I:n ainoa lapsi ja vallanperijä tytär, Beatrice, tuki ritarijärjestö Orden de la Paloma ja ranskalaiset kun taas Juhana I:n liittoutui englantilaisten kanssa tukenaan Orden de Santiago. Kiista ratkaistiin Aljubarrotassa 14.8.1385 käydyssä taistelussa jonka voittaja sai Portugalin kruunun päähänsä.

Kun sitten Iberian niemimaan valloitus, siis tietyssä tarkoituksessa myös takaisinvalloitukseksi väitetty valtaus sai vauhtia, se ei suinkaan päättynyt mantereen etelärantaan vaan jatkui Afrikan puolelle. Portugalin kohdalla tilannetta sanotaan Marokon valtaukseksi ( 1415 - 1578 ) joka alkoi Ceutasta ja päättyi Alcacerin taisteluun.

Vuonna 1415 Henrik Purjehtija löysi Porto Santon legendan mukaan sattumalta ja sieltä käsin neljä vuotta myöhemmin Madeiran. 1432 Henrikin johdolla löytyi Azorit ja pari vuotta sen jälkeen Kap Verde. 1463, muutama vuosi ennen kuolemaansa sai Henrik Purjehtija nähdä laivojen paluun Guineasta mukanaan mustia orjia, kultaa ja norsunluuta. Tämän katsotaan olleen löytöretkien aikakuden alku.

Pamplonan kuningas ja baskit

Vuonna 799 murhattiin Pamplonan kuvernööri Mutarrif ibn Musa, visigootti jonka veli oli Musa ibn Musa ja velipuoli Iñigo Arista. Edellinen lukeutui islaminuskoiseksi ja jälkimmäinen kristityksi, vaikka tuskin kumpikaan asiaa ajatteli tuolloin uskonnon kannalta lainkaan. Velipuolilla oli yhteinen äiti, mutta Musan isä oli Musa ibn Fortun ibn Qasi eli Cassius-nimisen visigoottiylimyksen pojan, Fortunin poika. Ja Iñigon isä taas baskiylimys Iñigo Jimenez. Iñigo Aristan tytär oli naimisissa Musa ibn Musan kanssa, joten sukuyhteys oli luja.


Murhan takana oli kristityistä naapurivaltioista käsin johdettu salaliitto tarkoituksena saada valtaan frankkilaisystävällinen ruhtinas. Jo tuolloin osattiin osoittaa sormella myös baskeja, baskit frankkeja ja molemmat yhdessä visigootteja. Naruista kulissien takana silti taisi vedellä kuitenkin Vatikaanin isä ovela.

Myöhemmät historian tulkinnat puhuvat molemmista suvuista myös baskeina mutta kumpikaan tuskin silti oli puhtaasti baskilainen suku. Alla kaavio sukujen yhteyksistä.

Seitsemäntoista vuotta Mutarrifin murhan jälkeen vuonna 816 nousi maihin Abd-al-Karim ibn Abd-al-Wahid ibn Mugit kukistaakseen valtaan päässeen Velasco de Gasconin, joka silloin oli Pamplonan valtias. Mukanaan kalifilla oli suuri armeija johon liittyivät iberialaiset taifojen joukot yksi toisensa jälkeen. Kolme päivää kestäneissä taisteluissa saivat surmansa Velascon lisäksi Asturian Alfonso II:n sotapäällikkö Garcia Lopez ja Pamplonan Sancho sekä palkkasoturi ja pakanapäällikkö Saltan. Tämän taistelun seurauksena Iñigo Arista nousi valtaan. Iñigo naitti tyttärensä Asturian ruhtinas Garcia Galindezille vaikka tämän lisänimi olikin el Malo ( Paha) ja sai näin lisää tukea baskien taholta. Varsinaiset kannuksensa Iñigo hankki "kolmannessa Roncesvallesin taistelussa" jossa frankkiruhtinaat Gasconyn Aeblus ja Aznar Sanchez hyökkäsivät Pamplonaan. Voitettuaan heidät alkoi Iñigo kutsua itseään Pamplonan kuninkaaksi.

Vuonna 840 hyökkäsi Zaragozan wali Abd Allah ibn Kulayb alaisenaan Iñigon velipuoli Musa ibn Musa Pamplonaan, joka puolestaan olisi mielellään laajentunut etelään päin sekin.

Seuraavana vuonna Iñigo sairastui halvaukseen ja hänen poikansa Garcia otti ohjat käsiinsä. Tukenaan hänellä oli sotapäällikkö Fortun Iñiquez, joka oli kuninkaan veli hänkin.

Iñigo Aristan puolison sukujuurista on kiistaa. Hänen etunimensä oli Toda eli Oneca, mutta isäksi toiset esittävät surmansa saanutta Pamplonan valtiasta Velascoa ja toiset taas Aznar I Galindezia. Lapsia liitosta siunaantui ainakin neljä oheisen kaavion mukaisesti.

Tämäkin pieni tarina kertoo tyhjentävästi ainakin sen, että todella kiistatonta etnistä taustaa tuskin kannattaa hakea kenellekään. Tarina kertoo myös sen ettei jako muslimeihin ( =?arabeihin) ja kristityihin johda mihinkään muuhun johtopäätökseen kuin että joku jakaja haluaa taas heittää hiekkaa toisten silmille.

Vesi-kansan historiasta ja kuninkaista

Gooteiksi nimittäminen on kyseenalaista
Goottien historia on aina nostattanut tunteita varsinkin naapurimaassamme Ruotsissa, jossa surullisen kuuluisa gööttiläinen historia rakentui pitkälle upsalalaisten yliopistorehtori Olof Rudbeck vanhemman ja nuoremman keksimään fiktiiviseen mytologiaan loistavasta ruotsalaisesta menneisyydestä. Jotenkin paljastavaa tässä on sekin, että Rudbeck-suku oli tanskalaislähtöinen. Tuota satumaailmaa on yritetty purkaa vaihtelevin tuloksin. Ihmeen sitkeässä silti istuu edelleen käsitykset, joiden edessä kestävät minkälaiset ristiriitaisuudet tahansa. Yksi niistä liittyy goottien historiaan.


Roomalainen historoitsija Cassiodorus kirjoitti gooteista vuoden 550 tienoilla ja käytti silloin kahdesta eri kansasta nämä yhdistävää nimeä gootit huolimatta siitä, että toinen osa käytti itsestään nimeä Vesi ja toinen Ostrogothi. Cassiodoruksen käsitys oli, että vesi-gootit tarkoitti länsi-gootteja ja ostrogootit itä-gootteja. Mitään rationaalista tai konkreettista perustetta asialle ei ole.

                          karttakuva heruleiden (ei goottien) retkistä.    

Cassiodoruksen alkuperäisestä kirjoituksesta ei ole säilynyt muuta kuin myöhempi Jordaneksen opus ”Getica” eli De origine actibusque Getarum vuodelta 551, jossa tämä tekee lyhyehkön yhteenvedon Cassiodoruksen muistiinpanoista. Niinpä edelleen eletään enemmän tai vähemmän uskossa muinaiseen arjalaisgermaaniseen menneisyyteen, josta hiukan seuraavassa:
Lähtökohtana Jordaneksella oli goottien ( sekä vesi- että ostrogoottien) lähtöalusta myyttiseltä Skandzan saarelta kolmella laivalla Berig-kuninkaan johdolla. Tästä fiktiosta on mukaeltu faktaa, jonka mukaan varsinaiset gootit eivät olisi välttämättä ruotsalaisia mutta heidän johtajansa Berig kumppaneineen olisi.                                    

       Madison Grantin arjalaisvisio germaanisesta alusta.

Näin oheisen kartan ( Madison Grant; 1916) mukaan skandinaavit olisivat aikavälillä 1800 eaa – 100 eaa ylittäneet meret ajoittaisilla vaelluksillaan. Teorian mukaan mongoleille sukuiset suomalaiset eivät vielä tuolloin olleet saavuttaneet Suomea vaelluksellaan Volgan mutkasta pohjoiseen. Sitä miksi suomenpuhujat olisivat tuohon aikaan työntyneet pohjoiseen ei hypoteetikko kerro tietenkään.
Tämän jälkeen Berig porukoineen rantautui rugien ( tai ulmerugien) asuttamalle rannikolle nimeltä Gothiscandza ja voittivat taistelussa myös näiden naapurit vandaalit.

Mielenkiintoinen yksityiskohta wikipedian englanninkielisen ja ruotsalaisen käännöksen välillä on se, ettei ruotsalaiset kerro lainkaan Berig-nimen etymologiasta, joka tulee gootinkielen sanasta Bairika eli Pieni Karhu ( ruotsalaiset siis edustavatkin tunnettua karhu-myyttiä?) ja lienee Jordaneksen omaa keksintöä alunperin. Ruotsalainen käännös nimestä perustuu puolestaan Johannes Magnuksen 1500-luvun puolivälissä vääntämään Eric-balladiin, jolloin nimestä  yksinkertaisesti vain jätettiin ensimmäinen kirjain pois.

Saksalainen historiankirjoitus näyttää olevan sekin hyvin tiukasti kiinni nationalistisessa germaanisessa menneisyydessään haluten vääntää lähes kaikki muinaiskansat nykyisen Saksan alueella germaaneiksi olivatpa nämä tunnettuja kelttejä tai etnisyydeltään ja kieleltään tuntemattomia kansanryhmiä. Seuraavassa kuitenkin yksi esitys, jossa tärkeätä on vain arvioitu lähtöalue eri kansoille, germaani-nimityshän oli pelkkä roomalaisten käyttämä yleisnimi rajojensa takana asuneille ihmisille pohjoisessa.

                               
Tässä kuvassa kannattaa miettiä myös nimitystä Suebi eli sveebit, jonka Tacitus mainitsee teoksessaan Germania ja josta ruotsalaiset ottivat sytykkeitä loistavaan gööttiläiseen historiaansa. Tosiasiassahan sveebitkin oli pelkkä yleisnimitys, joka tuntuu koskevan milloin semnoneita, markomanneja, kvadeja, milloin langobardeja ja hermundureja. Tacitus pistää sveebien alkuperäisen asuma-alueen noin 100 eaa Elben, Mainin, Neckarin ja Reinin rannoille. Sieltä heidän kerrotaan lähteneen noin 71 eaa gallialaisten avernien ja sekveenien avukseen kutsumana. Tällöin olisi Ariovistus ollut sveebien johtajana. Apua gallialaiset heimot tarvitsivat heeduja vastaan. Tilanne kehittyi kuitenkin niin, että sekä heedut että avernit ja sekveenit joutuivat sveebien alistamiksi kunnes Caesar löi heidät vuonna 58 eaa.

Sveebeistä puhutaan myös lähes 500 vuotta myöhemmin, jolloin he vaelsivat yhdessä vandaalien ja alaanien mukana Galliaan. Tällöin sveebit jatkoivat matkaa Pyreneitten yli Galiciaan perustaen sinne 400-luvulla valtakuntansa.

Vuonna 456 visigootit tunkeutuivat Galiciaan ja löivät sveebit, joiden kuninkaana oli Rechiar. Vuoteen 585 mennessä visigootit olivat vallanneet koko Galician sveebeiltä.

Aikaisemmin esittämäni Madison Grantin kuvaus perustuu hypoteesiin germaanien skandinaavisesta alkukodista sekä arjalaisesta rotuopista, jonka mukaan kansa oli vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä kookkaita sotureita. Geneettiset ja kielelliset faktat kumoavat nämä aikoinaan myös Hitlerin Saksaa kiihoittaneet käsitykset. Faktoista huolimatta edelleen myös Saksassa väännetään menneisyyttä sopivaksi näihin uskomuksiin. Yksi esimerkki on Friedrich Maurerin teoria ” Nordgermanen und Alemannen” vuodelta 1952. Tutkielmassaan hän esittää alla olevan karttakuvan esittämää alkuperää.

Maurerin mukaan sininen edustaa pohjoisgermaaneja, punainen Pohjanmeren germaaneja eli ingvaeoneja, oranssi Weser-Reinin germaaneja eli istvaeoneja, keltainen Elben germaaneja eli irminoneja ja vihreä itägermaaneja. Mielestäni hassunintahan tässäkin on tutkijan suorittama useiden eri etnisesti ja kielellisesti sekä geneettisestikin erilaisten kansojen yhteen niputtaminen pelkästään sillä perusteella että roomalaiset antoivat näille eri ihmisryhmille yhteisen nimen germaanit.

Todennäköisin totuus on kuitenkin se, että germaanisia kieliä puhuvien ihmisten ”alkukoti” ei voinut sijaita Skandinaviassa eikä Keski-Euroopassa vaan Mustanmeren ja Kaspianmeren pohjoispuolella. Vaaleatukkaisten ja -silmäisten geenit keräytyivät luultavimmin evolutiivisista ( ympäröivän luonnon ) syistä Fennoskandinavian alueelle alla olevan Peter Frostin tutkimuksen mukaisesti. On otettava huomioon, että Fennoskandia on maantieteellisesti ja kulttuurisesti ainutlaatuinen äärimmäisen pohjoisen alue, jossa evolutiivinen kehitys ei ole voinut olla vaikuttamatta myös ihmisiin.    

Kartassa antropologi Peter Frostin tutkimusten mukaan vaaleasilmäisten osuus väestöstä. Geenitutkimusten mukaan vaaleasilmäisyys on verrattain myöhäisen mutaation seurausta ( 7000 -4000 eaa) ja liittyy OCA2-geeniin. Fennoskandian väestö on pääosin I1a, N3 ja R1a haploryhmien edustajia ja heillä tämä mutaatio on yleisin.

Sinisilmäisyyteen liittyy myös tietty etymologia, joka väriä tarkoittavasta sanasta sini tai sininen muuntuu sanaksi silmä ja sinä sekä silmu ja ehkä myös pronomini se. Sin tai sinij on slaavin sinistä tarkoittava sana vaikka heillä on myös toinen indogermaani sana galuboi, joka liittyy samaan etymologiaan kuin blue, blau ja blå.

Tämä vaaleasilmäisyyttä aiheuttava mutaatio ja sen evolutiivinen keskittyminen nimenomaan Baltiaan ja osaan Fennsokandiaa sotii vahvasti vastaan edellä esitettyä hypoteesia germaanisesta alkukodista. Edelleen samaan geneettiseen tutkimukseen liittyy toisenkin arjalaisen rotuopin väittämä vaaleatukkaisuudesta, josta seuraava  karttakuva.

Tässäkin kuvassa herättävät kysymyksiä monet pienet yksityiskohdat esimerkiksi Skandinavian osalta keltaisella merkityn alueen eteläraja huomattavasti Mälaren laakson pohjoispuolella, Iberiassa Galician alueen selkeä poikkeama muusta kuten Italiassakin Salentinan ( kantapään ) ja Ranskassa Bretagnen. Jos näihin edellä esitettyihin liitettäisiin tarkempia tutkimuksia haploryhmistä, on hyvin todennäköistä että kyseessä olevat toisen maailmansodan aikoihin kärjistyneet hypoteesit eurooppalaisten geneettisestä ja kielellisestä historiasta muuttuisivat rajusti.

Nämä hypoteesit germaanien arjalaisesta alkuperästä kielineen pitääkin kääntää toisinpäin ja kysyä: ” Kuka nykyisin elävä ihminen edustaa todellisuudessa niitä ihmisiä, joita roomalaisajalla sanottiin germaaneiksi?”


Kysymystä on myös syytä laajentaa koskemaan kaikkia niitä väittäjiä, jotka esittävät edustavansa muinaisia ihmisiä, joista meillä on edelleen aivan vääriä tietoja ja uskomuksia kasapäin. Yksi tunnetuimpia esimerkkejä on suomalaisessa politiikassa erittäin vahvasti esiin noussut hypoteesi saamelaisesta alkuperäiskansasta.


Tässä jutussa myöhemmin esille tuleva vesi-kansan kuninkaat – osuus paljastaa hyvin ongelman ytimen. Siihen johtaa myös muukin sukututkimuksellinen aineisto.  

Piirros on vuodelta 1913 opuksesta ” Costumes of all nations”.
Kuva esittää tyypillistä germaaniperhettä.
 

Tässä kartassa realistinen kuvaus vesi-kansan reitistä 350-420. Reitti ei ota kantaa
kansanryhmän alkuperään, mikä jatkaisi alkupäätä Puolan kautta Skandinaviaan. 

Edellisen sivun reittikuvauksessa on vuosiluvuin merkitty käydyt sodat roomalaisia vastaan. Merkittävää on myös se, että vaellus suuntautui ensin Balkanin niemimaan eteläosiin saakka, sitten Apenniinien niemimaalla samoin ja kuningas Alarikin kuoltua ryhmä vaelsi edelleen Pyreneitten niemimaalle. Suunta oli siis selkeästi ilmansuunta etelä kunnes alkoi sveebien naapurissa oman valtakunnan perustaminen.

Jutun alussa on kuva herulien hyökkäyksistä meriteitse Bysanttiin ja Kreikkaan vuosina 267 – 269. Heruleiden väitetään osallistuneen hyvin moneen kansainvaellukseen ja sotaan eri puolilla Eurooppaa. Osa heistä asettui ensimmäisenä Krimin niemimaalle, jossa sijaitsi useita vanhoja kreikkalaisia siirtokuntia. Osa heruleista taisteli myöhemmin Bysantin armeijassa ja eräs ryhmä perusti valtion Pannoniaan mutta sen langobardit kukistivat vuonna 510. Lopulta kaikkien heruliryhmien kohtalona oli sulautuminen muihin kansoihin.

Merkittävää herulien edustamassa ihmisryhmässä on heidän kulttuurinsa jonka perusteella he osasivat sekä kulkea pitkillä vesireiteillä tuntien selvästi ne jo entuudestaan että kykenivät varustamaan laivaston, josta esimerkkinä on ensimmäisellä sivulla esitetty 500 laivan yksikkö vuonna 267.

Kysymys keitä visigootit lopultakin olivat ja mistä he alunperin lähtivät jäänee vastausta vaille. Seuraavassa keskitynkin heidän johtajiinsa. Visigoottien alkuperä sotkeutuu ns. thervingeihin ja yleisesti kuulee puhuttavan thervingian gooteista, joilla tarkoitetaan nykyisen Serbian alueella ja siitä pohjoiseen asuneita ihmisiä. He osallistuivat edellä mainittuun Naissoksen taisteluun vuonna 268

Mitään sen kummempaa perustetta yhdistää vesi-kansa näihin thervingeihin taikka thervingian gootteihin ei ole. Itse nimityksen esitetään tulevan merkityksestä ”metsäkansa” tai metsien ihmiset.

Visigoottien ensimmäisenä kuninkaana pidetään Athanaricia, joka kuoli vuonna 381 ns. goottilaisotien aikana. Hänen kilpailijansa oli Fritigern.

Ehdottomasti tunnetuin visigoottien kuninkaista on Alarik, joka syntyi noin 370 ja kuoli 410. Hän syntyi Tonavan suistossa sijaitsevalla saarella nimeltä Peuce. Hän meni naimisiin goottipäällikkö Athaulpin tyttären kanssa. Alarikin noustessa valtaan oli Rooman keisarina Theodosius I, joka korotti armeijan ylipäälliköksi vandaali-isän ja roomalaisen naisen pojan Stilichon. Tämän puoliso oli Theodosiuksen sisar Serena. Keisari kuoli vuonna 395 ja hänen 10-vuotiaasta pojastaan Honoriuksesta tuli keisari. Honoriuksen holhooja oli kuitenkin Stilicho ja hänen valtansa kasvoi Theodosiuksen kuoltua. Asemaa vahvisti kun Stilicho pakotti Honoriuksen naimaan tyttärensä Marian.

Theodosius oli siirtänyt Rooman pääkaupungiksi kelttiläisten insubrien noin 600 eaa perustaman Milanon, joka sitä aikaisemmin oli ollut etruskienkin aluetta. Roomalaiset olivat valloittaneet kaupungin 222 eaa ja antaneet sille nimen Mediolanum. Goottien tunkeuduttua vuonna 402 Italiaan siirsi Honorius pääkaupungin Ravennaan, joka oli suojatumpi kuin Rooma tai Mediolanum. Silti visigootit tunkeutuivat Roomaan 24.8.410 Alarikin johdolla.

Honoriuksen aikana oli monia kapinoita ja useita usurpaattoreja. Vuonna 397 magister militum Gildo kapinoi Pohjois-Afrikassa. Hänet kukistettiin vuonna 398. Britanniassa kapinoitiin useaan otteeseen. Marcus kapinoi vuosina 406–407, Gratianus vuonna 407 ja Konstantinus III vuosina 407–411. Honorius lähetti kenraalinsa Konstantiuksen kukistamaan Konstantinusta joka hyökkäsi Galliaan. Vuonna 409 senaattori Priscus Attalus julisti itsensä keisariksi ja Honoriuksen kenraali Gerontius yritti tehdä Maximuksesta keisarin. Konstantiuksen kukistettua Maximuksen ja Konstantinuksen alkoi Galliassa kapina Jovinuksen johdolla.   Vuonna 417 kenraali Konstantius meni naimisiin Honoriuksen siskon Galla Placidian kanssa ja vuonna 421 Honoriuksen oli jaettava keisarinvalta hänen kanssaan. Honoriuksen kuollessa eräs Johannes julistautui keisariksi. Vasta vuonna 425 Konstantiuksen ja Galla Placidian poika Valentinianus III pääsi valtaan.

Rooman sekasortoa kuvaa myös tiedot sisäisistä ristiriidoista; Theodosiuksen kuoltua tuli siis hänen pojastaan Honoriuksesta Länsi-Rooman keisari. Toisesta pojasta Arcadiuksesta tuli Itä-Rooman keisari. Kummallakaan heistä ei ollut tilanteen vaatimaa valtiomiestaitoa ja pian koko valtakunnan puolustus jäi Stilichon harteille. Hän löi visigoottien kuninkaan Alarikin Makedoniassa vuonna 397. Seuraavana vuonna hän kukisti kapinan Afrikassa. Vuonna 401 hän taisteli omia maanmiehiään vandaaleja vastaan Raetiassa. Hän taisteli myös Alarikia vastaan vuosina 402 ja 403.

Voitoistaan huolimatta Stilicho oli Rooman aristokraattien epäsuosiossa, koska hän oli areiolainen ja barbaari. Erityisesti eräs Olympius suunnitteli hänen salamurhaansa vuonna 408. Stilicho murhattiin, kun armeija teki lavastetun kapinan 13. heinäkuuta 408.

Kun vuonna 394 keisari Theodosius oli kukistanut usurpaattori Eugeniuksen olivat gootit hänen liittolaisiaan ja juuri tämän ( Frigiduksen ) taistelun jälkeen Alarik nousi visigoottien johtajaksi. He ryöstelivät Rooman aluetta sillä perusteella ettei Theodosius ollut antanut Alarikille tämän vaatimaa magister militumin asemaa.

Rooman armeijassa. Pollentian ja Veronan taistelujen jälkeen Stilicho ja Alarik liittoutuivat ja goottipäällikkö nimitettiin rooman joukkojen komentajaksi. Itärooman vallattua Illyrian maksoivat roomalaiset ylimykset Stilichon vaatimuksesta Alarikille valtavan summan kultaa (lähes 2000 kg) jotta tämä joukkoineen valtaisi Illyrian takaisin Honoriuksen hallintaan. Vuonna 408 Honorius murhautti Stilichon ja keisarin kannattajat murhasivat tuhansia Stilichon kannattajia perheineen. Väitetään jopa 30 000 paenneen Alarikin suojiin. Stilichon jälkeen keisari Honorius ja hänen apurinsa olivat toivottomassa asemassa pitäen silti päänsä olla antamatta gooteille asuinlupaa Rooman alueella. Niinpä gootit hyökkäsivät Roomaan ja ryöstivät sen.

Kuvassa N.Sylvestren maalaus Vandaalit ryöstämässä Roomaa vuodelta 1890.

Ryösteltyään (hallitusti) Roomaa kolmen päivän ajan marssitti Alarik joukkonsa eteläiseen Italiaan tarkoituksenaan pyrkiä Sisiliaan laivoilla. Laivasto tuhoutui kuitenkin myrskyssä ja Alarik itse sairastui matkallaan takaisin pohjoiseen. Tarinan mukaan hänet haudattiin aarteineen Busentojoen uoman pohjaan, josta vesi oli väliaikaisesti käännetty pois. Alarikin lanko ja seuraaja Ataulf johti gootit tämän jälkeen Gallian kautta Hispaniaan.

Pyreneitten niemimaalle olivat sveebit, alaanit ja vandaalit vallanneet kukin oman alueensa vuoteen 418 mennessä ja näillä alueilla roomalainen vaikutusvalta oli vastaavasti vähentynyt tai loppunut kokonaan.

Vuonna 413 oli Athaulf ottanut hallintaansa Narbonnen ja Toulousen, joiden kautta kulki Rooman yksi tärkeimmistä valtateistä via domitia. Tien oli rakennuttanut konsuli Gnaeus Domitius Ahenobarbus jo 118 eaa. Tuolloin perustettiin myös Narbonne, jonka paikalla sijaitsi iberiheimo elisyques´ien asuma kylä Aude-joen suulla. Jokihan on ollut ikiajat mainio kulkureitin osa Välimeren ja Atlantin välillä, joten sen suupuolen hallinta on luonut tiettyjä etuuksia jo kivikaudelta alkaen.

Toinen visigoottien valtaama asutuskeskus oli Toulouse saman merten välisen reitin varrella lännempänä Narbonnesta. Toulousen olivat perustanut ja sieltä käsin aluetta hallinnut salaperäiseksi jäänyt keltti(?)heimo nimeltään volkait ( volcae ) joka roomalaisen historoitsija Strabon mukaan vaelsi sieltä Balkanin kautta Vähä-Aasiaan. Juuri he olivat Strabon mukaan kyseessä Thermopylain taistelussa vuonna 279 eaa.

Tolosasta ( jonka nimen etymologiaa ei ole kyetty selvittämään) tuli Gallian tärkein kaupunki, jolla oli myös oma rahansa.

Roomalaiset aloittivat Gallian valloituksensa kuten aikaisemmin totesin 125 eaa ja valtasivat Narbonnen ( Narbo Martius) 118 eaa. He solmivat Aqvitanialaisten kanssa liittosuhteen heti tämän jälkeen. Tuolloin eteläisessä Ranskassa asui useita eri kelttiheimoja, joista Tolosen alueella ilmeisesti volcae tectosages ja itse kaupunkia hallitsi tolosateksi kutsuttu suku.

Ptolemaioksen geographian mukaan heidän kaupunkejaan olisivat olleet Illiberis eli nykyinen Elne, Ruscino eli myöhempi Perpignon, Tolose, Cessero eli nykyinen Saint-Thibery, Carcasso eli Carcassonne, Baetirae eli nykyinen Bèziers, joka on kuuluisa massamurhastaan 24.7.1209, jolloin paavi Innoncentius III toimeenpani 20 000 kataarin surman siellä. Myös Narbonne kuului tietysti tähän joukkoon kelttien kaupunkeja ennen roomalaistumista.

Niinpä kun visigootit Ataulfin johdolla hakivat parempaa asuinseutua, he kiinnostuivat monestakin syystä juuri tämän Välimereltä Atlantille johtavan reitin ympäristöstä.

Visigoottien ottama asema merkitsi Roomalle paljon, sillä juuri tuota kautta pelasi yhteys pohjoisiin provinsseihin mm. Britanniassa. Näin Ataulf saattoi paremmin myös hallita roomalaisia intressejä länteen ja pohjoiseen.

Ataulf oli melkoisen taitava poliitikko mutta sai äkkinäisen lopun kun hänen verivihollisensa Saruksen kannattaja murhasi Ataulfin kylpylässä Barcelonassa vuonna 415. Häntä seurasi visigoottien kuninkaana Saruksen veli Sigeric, jonka hallintoaika kesti vain seitsemän vuorokautta. Kysymys oli myös dynastioiden välisestä kiistasta sillä Alarik ja Ataulf olivat molemmat Balti-dynastian jäseniä ja Sarus sekä veljensä Sigeric edustivat kilpailevaa Amali-dynastiaa. Niinpä Balti-dynastiaan kuuluva Wallia syrjäytti Sigericin jo viikon kuluttua tämän kuninkaaksi julistautumisesta. Wallia toimi Tolosesta käsin ja alkoi vallata Vandaalien hallitsemaa aluetta vuodesta 418 alkaen yhdessä roomalaisten kanssa. Vandaalien kuninkaana oli tuolloin Gunderik, Godigiselin poika. Hänen johtamansa vandaalit liittoutuivat eteläisessä Iberiassa jo olleiden silingien ( lähtöisin Silesiasta?) kanssa mutta kärhämöivät luoteessa valtaa pitävien sveebien kanssa.

Wallia luovutti Iberian provinssin Theoderic I:lle, joka oli Alarikin poika ja nousi siten kuninkaaksi vuonna 418.

Kuvassa Theoderic I Felix Castellon maalauksesta vuodelta 1634.

Usurpaattori Konstantinus III julistautui vuonna 407 Länsi-Rooman keisariksi ja teki Arelatesta ( nyk. Arles) pääkaupunkinsa. Se oli tärkeä kaupunki myös sijaintinsa vuoksi ja niinpä myös vuonna 423 usurpaattori Joannes julistautui keisariksi Arelatessa. Keisari Honorius oli juuri kuollut ja sukulaisuudesta johtuen oli visgoottien kuningas Theodericillakin sormensa sopassa. Hän ei saanut kuitenkaan Arelatea hallintaansa johtuen hunnien puuttumisesta peliin. Heidän tukemansa magister militum Aetius torjui Theodericin valtausyrityksen.


Theodericin tytär naitettiin Hunericille, vandaalien Geiserikin pojalle mutta tämä ottikin myöhemmin vaimokseen Valentianus III:n tyttären Eudocian. Kävikin niin, että vuonna 444 Huneric silpoi kihlattunsa ( nenä ja korvat leikattiin irti) ja tytär palautettiin isälleen. Näin visigooteista tuli vandaalien vihollisia.   Visigoottien vihollinen oli myös sveebikuningas Rechila. Niinpä Theoderic otti vaimokseen seuraavan kuninkaan Rechiarin tyttären vuonna 449 ja sai näin lievennettyä vihamielisyyttä sveebien välillä. Kun sitten hunnit Attilan johdolla asettuivat roomalaisia vastaan liittyi Theoderic poikiensa ( Thorismundin ja Theodericin ) kanssa vihollisensa Aetiuksen joukkoihin Attilaa vastaan vuonna 451.



Theodericilla oli kaikkiaan kuusi poikaa: Thorismund, Theoderic, Frederic, Euric, Retimer ja Himnerith. Kun visigoottien kuningas Theoderic I kuoli Chalons`ssa vuonna 451 ei tiedetä miten hän sai surmansa. Eräs kertomus esittää hänet surmanneen ostrogootti Andagin, joka oli Jordaneksen kertoman mukaan Gunthigiksen isä.



Theodiricia seurasi hänen vanhin poikansa Thorismund, joka istui valtaistuimelle siis vuonna 451. Hänet murhattiin jo parin vuoden päästä vuonna 453 ja valtaistuimelle nousi veljensä Theodoric II, jonka sanotaan olleen murhan takana.

Theodoric II:n kuoli 466 ja häntä seurasi nuorempi veljensä Euric. Tämä oli kuninkaana vuoteen 484.

Seuraava kuningas oli Euricin poika Alaric II. Hän hallitsi vuosina 484 – 507.

Alaric II:n avioton poika Gesalec seurasi isäänsä tämän kaaduttua frankkeja vastaan käydyssä sodassa 507. Alaricin kruununperijä oli tuolloin alaikäinen Amalaric. Gesalec hallitsi vuoteen 511 ja hänet surmattiin pari vuotta myöhemmin. 

Amalaricin äiti oli ostrogoottikuningas Theodoric Suuren tytär Theodegotho. Kun Amalaricista tuli visigoottien kuningas vuosiksi 511 – 531 olivat etniset alkuperät jo niin sekaisin ettei juuri kukaan enää epäillyt olivatko Vesi-kansan jäsenet länsigootteja lainkaan. Ja mitä olisivat olleet kun ostrogootit olivat olemassa itägootteina?

Lopuksi heitän esitettyyn soppaan pari ajatusta kysymysten muodossa:

Kun edellinen suuri ilmastonmuutos tapahtui ns. atlanttisen lämpökauden päätyttyä ja Fennoskandian kasvillisuus, eläimistö ja ilmasto muuttui huomattavan kylmemmäksi noin 500eaa alkaen, miten tämä vaikuttikaan asujamistoon? Mikä sai slaavilaiset kansat noin 500jaa alkaen työntymään koilliseen ja edelleen aina jäämerelle saakka? Kuinka vahva vaikutus historiankirjoitukseen onkaan eurooppalaisella nationalismilla, jonka varaan melkein jokainen kansallisvaltiomme on synnytetty? 

ARAGONIAN RAMIRO                                          NO: 2



Ramiron isä oli Sancho III, joka sai Navarran eli silloisen Pamplonan kuningaskunnan isältään Garcia III:lta hallittavakseen tasan vuona 1000. Kolmessakymmenessäviidessä vuodessa Sancho laajensi valtakuntaansa niin että se hänen kuollessaan käsitti Kastilian, Leonin, osia Cordoban kalifaatista sekä Ribagorzan ja Sobrarben kreivikunnat entisten Aragonian ja Pamplonan lisäksi. Sanchon valloituspolitiikka perustui etupäässä naimakauppoihin ja sopimuksiin sukulaisten kesken mutta myös aseelliseen hyökkäykseen, mikä oli tuohon aikaan jo hyvin tavallista varsinkin pohjoisempana nykyisen Ranskan alueella, jossa feodalismi kukoisti pahimmillaan. Elettiin aikaa, jolloin koillisessa Euroopassa slaavilaisia kansoja työntyi yhä pohjoisemmaksi muodostaen venäläisen pirtelön alueen alkuperäisten kansojen sekä idästä työntyvien kanssa. Välimeren eteläpuolella oli sielläkin sulatusuuni, jossa ikivanhalle foinikialaiskreikkalaisroomalaiselle pohjalle oli sekoittunut berberikansoja ja heihin taas äärimmäisestä pohjoisesta vaeltaneita heimoja, jotka islamin levitessä olivat osin työntyneet takaisin Iberian pohjoisosiin saakka. Nuo kansat Egyptin ja Espanjan välissä alkoivat hekin muodostaa itsenäistyviä valtioita ja ruhtinaskuntia vaikka tunnustivatkin arabikalifit Levantissa hallitsijoikseen. Taisteluun vallasta kaikkialla sekaantui Vatikaanin päämies, jonka suurin vastustaja vielä tuolloin oli Itä-Rooman keisari.

Jo karolinkiajalla valtio ja kirkko oli naitettu yhteen monimutkaisin sitein. Kaarle Suuren isä Pipin Pieni ja hänen isänsä Kaarle Martel olivat hyvin ymmärtäneet luostareissa koulutetun palkka-armeijan edut, luultavasti myös haitat yksinvallalle. Feodalististen periaatteiden mukaisestihan ylin vallanpitäjä joutui jakamaan kaiken mandaatteina vasalleilleen. Periaate on sama kuin nykyisessä puoluepoliittisessa systeemissä taikka nepotistisessa järjestelmässä, jossa valta jaetaan sukulaisten kesken. Missään järjestelmässä silti mikään ei takaa sen demokraattisuutta koska mandaatteja hallitsevat ovat vain ihmisiä.



Niinpä aikakausi synnytti lukuisan määrän erilaisia salaseuroja ja yhteisöjä, joista yksi tunetuimpia on Temppeliherrat.



Enenkuin menen em. asiaan luettelen Ramiro I:n esivanhempia:

isä: Sancho III Suuri, rakastajatar: Sancha de Aybar, puoliso.Muñadona de Castile

isänisä: Garcia II Sanchez ( el Temblón ), puoliso: Estefania de Bigorre

isänisänisä: Sancho II Garcéz Abarga, puoliso: Andregota Galindez de Aragon

isänisänisänisä: Garcia Sanchez I, puoliso: Toda Aznarez

iiiii: Garcia Jimenez, puoliso: Dadildis de Pallars y Ribagorza

iiiiii: Jimeno I, puoliso Leodegundia Ordoñez de Leon

PIRUN TUSINA

1. Borivoj I Bohemian eli Böömin 1. historiallinen kuningas s.n. 852 k.889


2. Dubrawka Böömiläinen, s.n. 925 k. 977, Puolan Mieszko I puoliso

3. Casimir I, Puolan herttua, s.25.7.1016, k.28.11.1058

4. Henrik Purjehtija, portugalilainen prinssi, s.4.3.1394, k.13.11.1460

5. Otto I Suuri, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari, s. 23.11.912, k.7.5.973

6. Liuvigild, visigoottien valtakunnan ( Hispania et Septimania) kuningas vuosina 568 - 586

7. Iñigo Arista, Pamplonan ensimmäinen kuningas, s.n. 790, k. 852

8.Jaroslav Viisas, Kiovan suuriruhtinas, s.978, k. 1054

9. Ramiro I, Pamplonan kuningas, s.n. 1007, k. 8.5.1063

10. Richeza, Ruotsin kuningatar, s.12.4.1116, k.25.12.1156

11. Raimond IV, Tolosan kreivi, s.n.1041, k. 1105

12. Odo, Länsi-Francian kuningas, s.n. 852, k.1.1.898

13. Mieszko II Lambert, Puolan kuningas, s.n.980, k.10.5.1034   Edellä kuvatut ja mainitut henkilöt muodostavat aivan sattumalta kolmentoista hengen ryhmän. Ryhmä ei mitenkään liity itse piruun muulla tavoin kuin lukumäärän perusteella ja ehkä myös siksi että jokainen heistä on kuollut aikoja sitten. Totean varmuuden vuoksi että en usko myöskään piruun.   Sukuja tutkittuani useamman kymmenen vuoden ajan olen näkevinäni näissä henkilöissä samojen geenien konkreettisia ilmentymiä. Niitä, joita löytyy myös sukututkimuksen avulla ja todeten, että kyseiset henkilöt ovat läheisesti tai etäisesti sukua myös keskenään.   Kuvassa alavasemmalla no:9 on Aragonian kuningas Ramiro I, josta kirjoitin jo pari päivää sitten tänne pienen jutun otsikolla Aragonian Ramiro.   Jatkan vielä hänen sukutaustastaan hiukkasen heti kun saan jutun valmiiksi ja tiedot kasaan kuvineen.

Tuhat vuotta sitten no:2

Tämä kirjoitus on jatkoa jutulle otsikolla Aragonian Ramiro ( siksi numero 2 tässä).

Tuhat vuotta sitten kävi Rooman paavi valtataistelua monessa suunnassa. Vanha Roomaan kuulunut Iberia oli maanosa, jossa islamiin kääntyneet ruhtinaat muodostivat otollisen kohteen sekä ryöstölle että mustamaalaukselle. Molemmista on jäänteet näkyvillä vielä nykyisinkin.


Kristinuskon perusajatus näkymättömästä silti kaikkialla läsnäolevasta ja kaikkivaltiaasta jumalasta oli vastaus aikalaisten tilaukseen tilanteessa, jossa Rooman keisarius hipoi jumaluutta ja käytännössä joka nurkassa nökötti pikkuruisia jumalankuvia ja patsaita. Pohjia myöten eriarvoistuneessa yhteiskunnassa, jossa pääosa ihmisistä oli orjia, ei ollut todellista uskottavaa jumaluutta missään. Kauppareittien ikivanhassa risteyksessä sumerien ja foinikialaisten perinteen päälle levinnyt antiikin kreikkalainen kulttuuri ja roomalainen yhteiskunta tarttui vanhaan juutalaisten keksintöön ja jalosti siitä uustestamentillisen uskomusjärjestelmän, joka synnytti ainutlaatuisen pappisluokan kirkkolaitoksineen. Keskitynkin tässä enemmän siihen kuin itse uskon sisältöihin.

Sama aika ja kulttuuripohja synnytti myös islamin, jossa uskomusjärjestelmään kuuluva pappisluokka integroitui suoraan yhteiskuntien valtarakennelmiin eikä vastaavaa keskittynyttä kirkkolaitosta syntynyt. Silti islamissakin on näkyvissä se, miten uskonto valjastuu vallanpidolle. Molemmissa uskomusjärjestelmissä on ihmisen ajatusmaailmalle tyypillinen dualismi taustalla. Uskon tulkitsijat hallitsevat karjaansa käsittelemällä taitavasti vastakkainasetelmia joissa syvimmällä on elämä ja kuolema.

Kristitty kirkkolaitos keskittyi Vatikaaniin, jonka synty liittyy merovinkivaltioiden lopun aikaan. Paavinvallan ensimmäisenä todellisena organisoijana voidaan pitää Gregorius Suurta, joka toimi paavina 590 – 604. Häntä piti mm. Martti Luther syypäänä keskiajan synkkyyteen. Ilmeisesti Gregorius, jolla oli roomalainen patriisisuvun tausta ja koulutus ymmärsi miten seurakuntasoluina toimiva organisaatio kykeni levittäytymään silloiseen maailmaan mahtina, jota muistuttavat monet myöhemmät aatteelliset ja jopa terroristeiksikin leimautuneet yhteiskunnalliset ja poliittiset ilmiöt. Joka tapauksessa Gregoriuksen ansiota oli se, että kirkolle siihen mennessä jo kertynyt huomattava omaisuus järjestettiin tuottavasti ja myös itse kirkon organisaatio sai ajassa kestävän pohjan.         Paavi Gregorius Suuren virallinen muotokuva on täynnä symboleja.   Tuhat vuotta sitten Rooman paaviksi nousi ( v.999) ensimmäinen ”ranskalainen” nimeltään Gerbert d´Aurillac, joka otti paavilliseksi nimekseen Sylvester II. Hän oli opiskellut Gordobassa ja Sevillassa sekä Barcelonassa, joissa tutustui myös arabiankieliseen kirjallisuuteen oppien mm. uudet numerot ja lukujärjestelmän.

Vuonna 969 hän vieraili Roomassa, jossa tutustui keisari Otto I Suureen, jonka käsikassara silloinen paavi Gregorius V käytännössä oli. Gerbertistä tulikin keisarin pojan, tulevan keisari Otto II Punaisen, opettaja. Kun Otto II:sta tuli keisari vuonna 983 hän nimitti Gerbertin Bobbion luostarin apotiksi ja alueen kreiviksi. Vuosi tämän jälkeen Gerbert hääri politiikassa ja tuki mm. Hugo Capet´a, josta tuli sittemmin Ranskan kuningas. Myöhemmin Gerbert ryhtyi myös Otto III:n opettajaksi ja tämän serkku paavi Gregorius V nimitti Gerbertin Ravennan arkkipiispaksi vuonna 998. Seuraavana vuonna keisari nimitti hänet paaviksi.

Sylvester II sai sittemmin maineen, jonka veroista kenellekään paavilla ei ennen häntä eikä jälkeenkään ole ollut. Legendat väittävät, että hän varasti sevillalaiselta arabifilosofilta loitsukirjan ja pystyi sen avulla tekemään uskomattomia taikatemppuja. Hänen väitetään valmistaneen mm. pronssipään, joka osasi vastata kyllä ja ei mihin tahansa kysymykseen, jonka paavi sille esitti. Sylvester II väitettiin tehneen myös sopimuksen naispuolisen paholaisen Meridianan kanssa.

Sylvesterin jälkeen oli muutama lyhytaikainen paavi. Paaviuden käännekohta oli kuitenkin selvästi tapahtunut ja kirkkolaitoksen politiikka muuttui rajusti kun toscanalainen Theophylact I:n dynastia otti vallan Roomassa ja Vatikaanissa. Vallasta tuli myös perinnöllinen sillä tämän Benedictus VIII:n jälkeen paaviksi nostettiin hänen veljensä Romanus nimellä Johannes XIX. 900-luvun alkupuoliskolla paavius oli ollut ns. pornokratiaa, jonka Otto I Suuri lopetti. Nyt sama meno nosti taas päätään Vatikaanissa.

Pornokratia nimitys syntyi uskonpuhdistuksen aikaan ja oheinen kuva on belgialaisen taiteilija Félicien Ropsin tunnettu maalaus ( aqvatint) vuodelta 1896. Teoksen nimi on "Pornocrates" ja se kuvaa 900-luvulla Vatikaanissa vallinnutta moraalista rappiota.   Toisaalta Félicien Ropsin tiedetään kuuluneen vapaamuurareihin ja hänen jäsenyytensä " Grand Orient de Belgique"-looshiin lienee luonut tarpeen kyseenalaistaa paavinkirkon eettisiä ja moraalisia pyrkimyksiä vielä 1800-luvun lopullakin. Kyseisen ajan vapaamuurareiden varma käsitys oli, että maailmankaikkeuden luoja on myös kaiken suunnittelija ( The great architect of universum).







Paavius muuttui vastaavalla tavalla kuin muissakin maallisissa hallinnoissa perinnölliseksi sotkeutuen yhä syvemmin tiettyihin hallitsijasukuihin.

 Kuten oheinen piirros osoittaa saavutti toskanalainen suku Roomassa johtoaseman ja kykeni istuttamaan sen jälkeen Vatikaaniin oman ehdokkaansa.

Merkittävää tässä ei olekaan se, että kirkollinen valta ja maallinen hallintovalta näin solmivat ikuisesti kestävän liittonsa, vaan myös se, että paavius omaksui toimintatapoja, joihin kuului julkisuudelta salaa tehtävät temput salamurhista sieviin vakuutteluihin, joilla kaikilla paavi pyrki asemaan maailman johtavana auktoriteettina.

Seuraavaksi onkin tarkoitus käsitellä tätä salaisempaa politiikkaa, jossa tunnettuja toimijoita ovat mm. alkuvuosisatojen juutalaiset "radhaniitit " eli kauppateiden tuntijat, temppeliritarit ja muut ritarikunnat sekä jesuiitat ja inkvisitio. Kaiken taustalla on tunnetusti taloudellinen valta ja raha, jolla ostettiin niin kuninkaita kuin poliitikkojakin, synnytettiin sotia ja valloitettiin maailmaa.

ARAGONIAN RAMIRO                                                                              no:1

Tasan tuhat vuotta sitten eli isoäitini isoisän isoisän isoisän isoäidin isoäidin isoäidin isoäidin isoisän isoisän isoisän isoäidin isoäidin isoäidin isoisän isä Pamplonassa, joka tunnetaan nykyisin Espanjaan kuuluvan Navarran pääkaupunkina, vaikka onkin perinteisesti baskimaakunnan osa.

 Pamplonahan on alkuperäiseltä nimeltään Pompeiopolis, jonka niminen siirtokunta ja kaupunki sijaitsi myös Mustanmeren rannikolla nykyisessä Pohjois-Turkissa. Nimen sanotaan tulevan kaupungin perustajalta, roomalaiselta poliitikolta Gnaeus Pompeiukselta, joka eli ja vaikutti puoli vuosisataa ennen ajanlaskumme alkua Roomassa. Hänen sukunsa ei silti ollut kotoisin oskien Vesuviuksen juurelle Sarnusjoen suuhun 500-luvulla eaa perustamasta Pompeijin kauppakaupungista, joka tuhoutui vuonna 79 jaa. Vesuviuksen tunnetussa purkauksessa. Tuokin kaupunkihan oli alunperin kreikkalaisten ja foinikialaisten kauppiaiden kansoittama kuten oli Iberian pohjoisosissa sijaitsevat useat rannikkokaupungitkin.

Pompeius oli syntyisin nykyisessa Pohjois-Italiassa sijainneesta Piceneumista ja hänen isänsä oli Rooman senaattori.

Pamplona sijaitsee kaukana rannikolta Pyreneiden vuoristossa, jossa jo ennen roomalaisia kaivettiin kultaa, kuparia ja rautaa. Iberian niemimaalla käytiin roomalainen sisällissota 70-luvulla ennen ajanlaskumme alkua ja ehkäpä silloisen tukikohdan paikalle syntyi kenraali Pompeiuksen nimeä kantava kaupunki Pompeiopolis eli Pompaelo. Sen kautta kulki roomalainen tie Ab Asturica Burdigalam, jonka päätepiste oli nykyisessä Leonin maakunnassa sijaitseva Astorga ( Asturica, perustettu 14 eaa). Tie kulki Asturicasta kelttiheimo biturgien pääkaupunkiin Burdigalaan ( nykyinen Bordeaux ). Tuota luoteista Iberiaa roomalaiset nimittivät Hispania Tarraconensikseksi ja sen pääkaupunkina pidettiin Pallantia-nimistä kaupunkia, joka nyt tunnetaan Palenciana. Tie kulki sen kautta läpi baskimaan Pamplonaan eli silloiseen Pompeiopolikseen.

Tuhat vuotta roomalaisten jälkeen ja siis tuhat vuotta meidän aikaamme ennen Pamplonassa asui tasan kolmekymmentä sukupolvea aikaisempi esi-isäni, jonka nimi oli Ramiro Sanchez. Hän syntyi 1007 ja kuoli 8.5.1063 Grausissa.

Silloin Pompeiopoliksen nimi oli vääntynyt jo muotoon Banbalunah. Syynä nimenmuutokseen olivat berberit, jotka valloittivat kaupungin visigooteilta vuonna 740. Visigoottien kuningas Liuvigild oli itse asiassa voitettuaan Pamplonan, jota baskit itse nimittivät Iruñaksi vuonna 581 perustanut silloisen kylän tilalle kaupungin nimeltä Victoriacum mutta tuo nimi ei jäänyt jostain syystä elämään lainkaan. Visigoottien kuningas Roderic menetti sitten kaupungin berbereille ja muun muassa Kaarle Suuri hävitti kaupungin vuonna 778, jolloin sitä hallitsivat ilmeisesti baskit eivätkä berberit. Baskeihin oli puolestaan sekoittunut useitakin visigoottisukuja ja yksi tälläisistä oli myös Ramiron suku. Jimenez.

                                                                                   

Roomalaisten tie Asturicasta Burdigalaan ja sinne myös Caesaraugustasta risteytyi lähellä Pamplonaa, joten

kaupungin sijainti oli strategisesti hyvin tärkeä jo silloin.

Tätä vanhempi reitti kulki Narbonnesta (Narbo) Burdigalaan joka oli kuljettavissa myös vesitse ( Canal du Midi ). Sitä pitkin Rooman armeija sekä suuret määrät tinaa ja tuotteita Britanniasta kulki Välimerelle.
Kun visigootit valloittivat Iberian oli siellä sveebien, vandaalien ja alaanien valtakunnat. Visigootit kokivat pohjoisen vesireitin Narbosta Burdigalaan erityisen tärkeäksi ja sijoittivat pääkaupunkinsa Tolosaan.

Kuten oheisesta karttakuvasta näkyy, jäi visigoottien valtakunnan länsipuolelle sveebien alue luoteiseen Hispaniaan. Sveebithän olivat lähteneet vandaalien ja alaanien mukana 400-luvulla Reinin varsilta ja perustaneet valtakuntansa Iberian niemimaalle Galiciaan.
Vuonna 456 visgootit löivät sveebikuningas Rechiarin armeijan ja valloittivat valtakunnan viimeiset alueet vuoteen 585 mennessä.

Espanjaan asettuneet vandaalit ( silingit ja alaanit) hävisivät visigooteille vuosina 416 - 418 mutta Afrikkaan kuningas Geiserikin johdolla asettuneet vandaalit kukistuivat vasta Justinianus I:n aikana hänen käymiensä ns. vandaalisotien seurauksena vuoteen 533 mennessä, jolloin Itärooman sotapäällikkö Belisarius voitti vandaalit.

Tuhat vuotta sitten, siis noin 500 vuotta visigoottien Iberian valloituksesta oli tilanne täysin toisenlainen. Vuodesta 711 alkaen olivat pohjoisafrikkalaiset, joita sanotaan berbereiksi ja maureiksi, valloittaneet nykyisen Espanjan ja Portugalin alueen. Virallinen historiankirjoitus puhuu kyllä arabeista ja muslimeista mutta molemmat nimitykset antavat väärän kuvan.
Visigoottien valtakunnassa, jota aikalaiset ihailivat sekä sen loistokkuuden että tasa-arvoisuuden vuoksi, oli kuitenkin syttynyt sisällissota johon sekaantuivat sekä Rooman paavi että pohjoiset naapurit, merovinkivaltiot.

Tasan vuonna 1000 istui Navarran eli Pamplonan valtaistuimelle Sancho III joka sai lisänimen Suuri. Hänen isänsä oli nimeltään Garcia. Leonin kuninkaaksi oli noussut edellisenä vuonna (999) alaikäinen Alfonso V, jonka eno oli Kastilian kreivi Sancho Garcia. Tilaisuutta hyväkseen käyttäen Sancho liitti Leonista Kastiliaan kuuluvaksi osan joka jäi Cea- ja Pisuergajokien väliin eikä sisarenpoika Alfonso voinut tehdä mitään. Kreivi Sancho kuoli kuitenkin vuonna 1017 ja Kastilian valtaistuimelle nousi hänen alaikäinen poikansa Garcia Sanchez ja samoihin aikoihin täysi-ikäiseksi tullut Leonin kuningas Alfonso julistautui keisariksi. Tilanne avasi Sancho III:lle mahdollisuuden esiintyä alaikäisen naapurinsa kreivi Garcia Sanchezin tukijana. Kun sitten vuonna 1028 keisari Alfonso V kuoli ja valtaan nousi alaikäinen Bermudo III ja Garcia oli puolestaan tullut täysi-ikäiseksi, sopivat Bermudo ja Garcia liitosta joka piti varmentaa kreivi Garcian ja Bermudon sisaren naimakaupalla. Avioliitto peruuntui kun kreivi Garcia kuoli äkillisesti. Mutta Pamplonan Sancho III käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja valtasi Kastilian puolisonsa nimissä. Tämähän oli Kastilian Garcian täti. Valtauksen onnistuttua siististi Sancho naitti seuraavaksi poikansa Ferdinandin Leonin kuninkaan Bermudo III:n sisaren Sanchan kanssa, jonka avioliitto oli peruuntunut edellisen sulhasen äkkikuolemaan. Näiden järjestelyjen seurauksena Bermudon arvonimi muuttui Galician kuninkaaksi ja Sancho III alkoi käyttää titteliä Rex Dei gratia Hispaniarum.

Vuonna 1034 Sancho III valtasi Leonin ja Bermudo joutui pakenemaan Galiciaan. Sancho valtasi myös Ribagorzan, Sobrarben ja Aragonian kreivikunnat jotka liitti voimakkaasti laajentuneeseen Pamplonaan. Kun Sancho III Suuri kuoli 18. lokakuuta 1035 oli hän määrännyt valtakuntansa jaettavaksi neljän poikansa kesken siten, että vanhin, mutta avioliiton ulkopuolella syntynyt Ramiro sai hallittavakseen Aragonian, josta tuli samalla kuningaskunta ja Ramirosta sen ensimmäinen kuningas.

.
Ramiron äiti oli Sancha de Aybar, jonka kuoltua äitipuoli Muniadona eli Kastilian Mayor hyväksyi (adoptoi) hänet lapsekseen. Ramiron vanhin velipuoli syntyi vuonna 1016 ja sai nimen Garcia. Perinnönjaossa Garcia sai Navarran ja baskimaan. Toiseksi vanhin velipuoli Ferdinand sai Kastilian kreivikunnan, joka virallisesti kuului Leonin kuningaskuntaan ja siten Ferdinandista tuli sittemmin Leonin kuningas. Ferdinandin syntymävuodeksi on useissa lähteissä merkitty 1015 jolloin hän olisi ollut vanhempi kuin Garcia Sanchez. Hallitsijana hän sai lisänimen el Magno, Suuri. Hän oli siis Kastilian kreivi, joka Tamaron taistelussa vuonna 1017 surmasi vaimonsa veljen, Leonin kuningas Bermudo III:n. Kaksi vuotta myöhemmin Ferdinand julistautui Hispanian keisariksi.

Vuonna 1054 Leonin keisari Ferdinand el Magno hyökkäsi veljensä Navarran Garciaa vastaan ja voitettuaan hänet liitti osan siitä Leoniin. Muslimihallitsijoiden pienet taifat joutuivat maksamaan lunnaita Ferdinandille taikka alistuivat hänen vasalleikseen. Ferdinandin puoliso Sancha oli siis edesmenneen Leonin kuningas Bermudon veli mutta myös entisen kuningas Alfonso V:n tytär. Heillä oli kolme poikaa, joiden kesken Ferdinand päätti jakaa valtakuntansa. Sancho II sai Kastilian, Alfonso VI Leonin ja Garcia Galician.

Aragonian kuningas Ramiro I pysytteli veljiensä keskinäisten kamppailujen ulkopuolella mutta jotui vastakkain Leonin Ferdinandin kanssa tämän asetuttua Zaragozan taifan puolelle aragonialaisten tunkeuduttua alueelle. Zaragozan kaupunki ja sen ympäristö oli aikoinaan Ramiron ja puolisonsa Gilbergan sukujen hallitsemaa. Kun aragonialaiset uhkasivat kaupunkia maksoi al-Muqtadir suojelurahaa Leonin kuningas Ferdinandille joka ajoikin armeijoineen Ramiron joukot pois taifan alueelta. Yhdessä tällaisessa rajakamppailussa (kuva) Sinkajoella vuonna 1063 Ramiro saikin surmansa.
Aragonian valtaistuimelle nousi Gilbergan ja Ramiron poika Sancho, joka sai järjestysnumeron I  eli Sancho Ramirez. Häntä vastaan nousi serkkunsa Kastilian Sancho II jota vastaan hän liittoutui toisen serkkunsa Navarran Sancho IV:n kanssa. Kyse oli enimmäkseen Zaragozasta, jota he jokainen havittelivat sukuoikeuden perusteella. Kun Navarran Sancho IV murhattiin vuonna 1076 valtasi Aragonian Sancho I alueen ja julistautui Pamplonan ( eli Navarran) kuninkaaksi. Samaan aikaan murhatun veli Alfonso VI valtasi osan Navarraa, La Riojan ja aikaisemman Kastilian kreivikuntaan kuuluneet alueet. Keskinäiset riidat loppuivat kuitenkin äkkiä kesällä 1086 kun Yussuf ibn Tachfine nousi sotajoukon kanssa maihin edeten Valenciaan.