Sana "akupunktio" on eurooppalainen käsite ja vääristää alkuperäisen kiinalaisen zhen-terapian idean pelkäksi neuloilla pistelyksi. Noin 2500 vuotta sitten kirjoitetun alan käsikirjan "Neijing Suwen Lingshu" mukaan zhen´jiun todellinen idea on kuitenkin epätasapainoon joutuneen elimistön sisäisen harmonian palauttaminen "avaamalla kulkureittejä" joiden kautta ylimääräinen tai negatiivinen energia pääsee siirtymään ulos ja tasapainottumaan. Näitä avaamistapoja on useampia eikä akupunktuuri laajimassa merkityksessäkään ole kuin häviävän pieni osa kiinalaista terveydenhoitoa. Varsinainen neuloilla pistely saikin luultavasti alkunsa intialaisesta Veda-kulttuurista, jossa tunnettiin ns. suchi karma-neulaterapia jo huomattavasti varhemmin kuin Kiinassa. Molemmissa kulttuureissa perustana terapialle on silti siis lähinnä ayerveda-filosofia ja sen mukainen elementtioppi.
Koko kiinalaisen lääketieteen yhdistäminen länsimaissa vääristyneeseen akupunktioon ja siihen liittyvään meridiaanioppiin on paha yksinkertaistus ja osoitus onnettomasta ajattelutavasta, jossa päättely perustuu harhaluuloihin ja puhtaaseen tietämättömyyteen.
Hölmöä on myös kieltää oma tietämättömyytensä esimerkiksi energiasta, aineenvaihdunnasta ja erilaisista "virtauksista" - ja uskoa epämääräiseen tieteellisyyteen länsimaissa huolimatta siitä ettei julkista näyttöä ole myöskään siitä, että käytännön sairauksien hoidossa noudatettaisiin poikkeuksellisen tieteellisiä menetelmiä vain länsimaissa eikä esimerkiksi Kiinassa lainkaan. Kun vieras ja itselleen tuntematon kulttuuri saa ihmisen esittämään tätä kohtaan halveksintaa on kyse rasismista, lääketieteen ja sairaanhoidon ollessa kyseessä voi taustalla nähdä länsimaissa tapahtuneen tavallisen ihmiselämän medikalisoitumisen. Medikalisoitumisen seurauksena ihmisriepu on alkanut kuvitella vain länsimaisen lääketieteen kykenevän selvittämään elintoimintojen salaisuudet ja sairauksien hoitotavat sekä takaamaan elämän jatkamisen aina ikuisuuksiin asti. Ja tällaisen ihmisen mielestä kaikkialla muualla rämmitään pseudotieteellisessä suossa. Todisteeksi hänelle riittää, että uskoo lujasti olevansa skeptikko.
Ihmisen fysiologian ymmärtämisen historia on mielenkiintoinen ja varsinkin käsitykset siitä miten erilaiset säteilyenergiat virtaavat lävitsemme muodostaa kiintoisan pohjan tutkimukselle. Keskivertosuomalaisen vuosittain saama säteilyannos on tiettävästi 3,7 millisieverttiä, josta 10% on avaruudesta, loput puoliintuvista aineista ympärillämme ( http://www.stuk.fi/stuk/tiedotteet/2008/fi_FI/news_500/ ). Tämän pakkoannoksen lisäksi me muunnamme soluissamme ainetta energiaksi ja kuten moni on raskaasti joutunut kokemaan, ei tämä energia-aineenvaihdunta aina onnistu nappiin, vaan keho panee välistä koko leikin läskiksi. Gramma rasvaa muuttuu elimistössä yhdeksäksi kilokaloriksi energiaa ja hiilihydraattigrammasta saamme neljä. Aineenvaihdunnan perusperiaate onkin, että se mitä elimistö ei kuluta energiana, muuttuu rasvakerrokseksi. Yleisessä tietoisuudessa lienee se miten verisuonistoksi kutsumamme kuljetusjärjestelmä joskus ahtautuu ja tukkeutuu, mutta harvemmat ymmärtävät ns. imusuoniston ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Lymphatic_system.png ) vastaavia ongelmia.
Kolmasosa tarvitsemastamme energiasta kulutetaan neuroverkostoissa, joka kattaa sekin koko ruumiimme vaikka keskittyykin korviemme puoliväliin. Se miten kemiallissähköiset impulssit ( taikka paineaallot väliaineessa ) neuronisolujen rakenteissa käyttäytyvät lienee edelleenkin tutkimuksen kohteena vaikka on kiinnostanut ja aktivoinut ihmistä jo tuhansia vuosia. Tiedämme siis että energian "virtaamiset" sisällämme ovat erilaisia ja monimutkaisia tapahtumia kuten on kaikki näkymätön säteily kehomme ulkopuolellakin.
Tästä Kiinassa ajateltiin jo tuhansia vuosia sitten, että ihmiskehoon vaikuttavien energiavirtausten täytyy reitittyä ihomme sisäpuolella jollakin tavalla ja aikojen saatossa näiksi ymmärrettiin ns meridiaanit, jotka osittain noudattavat hermoston, osaksi imusuoniston rakenteita, mutta eivät silti ole yksyhteen kumpikaan niistä. Intiassa sai jalansijaa tästä selvästi poikkeava ajattelu, jossa näkymättömien energiavirtausten käsitettiin kulkevan pääosin ihon ulkopuolella ja synnyttävän tietyn astraalikehon ihmisruumiin ympärille. Kehossa ajatellaan olevan tämän ulkoisen lisäksi myös seitsemän energiakeskusta, chakraa, jotka käsittelevät hyvin monenlaisia energian muotoja - sellaisiakin joita joskus on vaikea mieltää edes energiaksi. Ayervedassa elimistön erilaiset fyysiset ainekset kulkevat skrotta-kanavia pitkin. Mayoilla Keski-Amerikassa lienee vallinnut käsitys, jossa energiavirtaukset sijoittuvat myös intialaisittain ihmiskehon ulkopuolelle, mutta keskittyvät fyysisen ihmisen niskan taakse. Tähän ajattelutapaan liittyy ns. tensegrity ( http://www.castaneda.com/ ).
Eurooppalainen lääketiede pohjaa antiikin filosofioihin. Lääketieteen historioitsija Roberto Margotta pitää n. 500 eaa elänyttä Alkmaion Krotonilaista tieteellisen lääketieteen perustajana, joka mm. kykeni erottamaan laskimot valtimoista. Hän kuten koko Hippokrateen koulukuntakin perusti silti ajattelunsa vastaavaav elementti-ajatteluun kuin mikä Kiinassa ja Intiassa tuolloin vallitsi. Hiukan Alkmaionia myöhemmin Krotonissa ( siis Italiassa ) myös elänyt Empedokles perusti ajattelunsa neljään elementtiin, joita olivat maa, vesi, ilma ja tuli sekä niitä vastaaviin perusominaisuuksiin, kylmyys ja lämpö. Empedokles päätteli lihassa olevan kaikkia neljää elementtiä yhtä paljon, luissa sen sijaan oli kaksi osaa maata ja vettä ja neljä osaa tulta, hermoissa yksi osa maata, yksi tulta ja kaksi vettä. Tärkeimmässä elimistön osassa, veressä kaikki oli erittäin hyvin sekoittuneena ja myös ajattelu tapahtui veressä, joka myös levitti hengen (pneuman) kaikkialle ruumiissa. Toisenlaista anatomiaa edusti traakialainen Demokritos, jonka mukaan aivot olivat ajattelun keskus, sydän oli rohkeuden ja maksa tunteiden lähde. Demokritoksen mukaan aistit toimivat hiukkasperiaatteella niin että tietynlaiset lentävät atomit muodostivat kuvan esimerkiksi silmiin. Sairauksien hän arveli johtuvan toisilta taivaankappaleilta tulleista vieraista atomeista. Aristoteles kannatti Empedoklesta, joten eurooppalaisen lääketieteen peruskäsitykset säilyivät perusteiltaan tällaisina aina 1800-luvulle asti. Viimeinen antiikin suurista lääkäreistä oli Marcus Aureliuksen henkilääkärinäkin toiminut Galenos, jonka käsityksiä alettiin kyseenalaistamaan vasta 1600-luvulla ( William Harvey ).
Eurooppalainen lääketiede on perinyt silti paljon käsityksiä kiinalaisilta. Akupunktio tuli länteen aika myöhään, vasta 1600-luvulla. Itä-Intian kauppaseuran lääkärit kirjoittelivat aiheesta ( Jacob de Bondt, 1630, Andreas Cleyer, 1683, Willem ten Rhijne, 1683). Pariisissa akupunktiosta ( 1700-luvulla keksitty nimitys ) kiinnostuivat 1800-luvulla lääkärit Sarlandìere ja Louis Berlioz, joka kirjoitti akupunktiosta opuksenkin vuonna 1816. Sarlandìere keksi käyttää myös sähköä neuloissaan ja julkaisi tästä kirjan 1825. Banque Lehideux´n asiamiehenä ja sittemmin Ranskan konsulina Shanghaissa vuoteen 1917 saakka toiminut George Soulie de Morant oli ensimmäinen eurooppalainen, joka oppi kiinalaisen lääketieteen salaisuudet niin hyvin, että 1917 hyväksyttiin lääkäriksi Kiinassa. Ranskaan palattuaan Morant alkoi opettaa mm. akupunkiomenetelmiä ja kirjoitteli useita tunnettuja artikkeleita alan julkaisuihin niin että oli jopa Nobel-ehdokkaana vuonna 1950. Hänen oppilaansa oli mm. Paul Nogier, jonka kehittämä korva-akupunktuuri on puolestaan levinnyt takaisin Kiinaan saakka. Pohjoismaissa akupunktuurikulttuuria edusti ruotsalainen Gustav Langren vuonna 1829 ilmestyneellä väitöskirjallaan, jossa hän kuvasi hoidon historiaa ja tekniikkaa.
lauantai 24. tammikuuta 2009
perjantai 2. tammikuuta 2009
Kiinalaisessa huoneessa
Mie kunnioitan suuresti matematiikan jättiläiseksikin sanottua Kurt Gödeliä, vaikka en itse kovinkaan paljoa matematiikasta ymmärrä. Kummallisen paljon samaa on hänen aikalaisessaan Werner Heisenbergissä. Molempien ajattelu oli suuntautunut niin kinkkiseen ympäristöön, että kumpaakin ymmärretään mielestäni hirvittävän paljon myös väärin - vaikka kai ymmärtäjiäkin lienee paljon. Gödel tunnetaan "epätäydellisyyslauseestaan" ja vaikutuksestaan matemaattiseen logiikkaan ( http://users.jyu.fi/~juhaleh/godel.html ) ja Heisenberg "epätarkkuusperiaattestaan", joka on kai sekä selkiyttänyt ymmärrystämme kvanttifysiikasta että sekoittanut joiltakin loputkin ymmärryksestä. Minä haluan tarkoituksella tässä sotkea molemmat yhteen.
Heisenberg oli ehkä enemmän filosofi kuin fyysikko – ainakin hän itse kielsi väitteen, jonka mukaan fysiikka olisi tiede joka ei tarvitse filosofiaa. Tämä seikka pitäisi nähdä myös sen aikakauden henkisessä ympäristössä – jossa toisaalta kirkollisten perinteiden hallitsema tiedemaailma ja toisaalla erilaiset metafyysiset ( nationalismi, rotuopit, antisemitismi jne) elementit työnsivät tiedemiehiä yhä tiukemmin kuvitteelliseen ympäristöön, jossa vallitsisivat täysin absoluuttiset totuudet. Werner H. siis alkoi yhtäkkiä soutamisen sijasta huovata. Loppujen lopuksi kysymys oli siitä voiko tietää mitään ellei tiedä kaikkea. Kyse oli myös siitä että teoria ( systeemi) voidaan kuvata ilman absoluuttisia totuuksia ja käsitteitäkin. Eikä tämä ole pelkästään tiedemaailman ongelma, vaan yleinen ja jokapäiväinen ilmiö ihmisten arkiajattelussa.
Ja juuri tästä lähti liikkeelle Kurt Gödel, joka keksi "metamatematiikan" puhuakseen matematiikasta epätäydellisenä kielenä muiden kielten joukossa. Molemmat herrat selvästikin ymmärsivät, että kielen rakenteet, varsinkaan niiden semanttiset puolet eivät ole universaaleja. Gödelin väitetään halunneen vetää Hilbertin formalismilta jalat alta, mutta taatusti taustalla oli vakavampi tarkoitus osoittaa että matematiikan aksioimatisointi oli väärä suunta kehitykselle, joka vaikutti paitsi matematiikassa, luonnontieteissä ja filosofiassa myös suhteessamme kieliin, siis luonnollisiin ja teko-sellaisiin. Ja kun Gödel ymmärsi että jokainen käytössä ollut kieli, myös matematiikka oli "epätäydellinen" , hän kehitti oman koodijärjestelmänsä.
Tieteellä on aina ollut pahinpana vaikeutena "mittakaava" kun tunkeudutaan joko liian suurille tai liian pienille äärialueille, jossa mikään "mittakeppi" ei toimi. Onhan ymmärrettävää, että silloin kun mittaaja tökkää suuren mittatikkunsa prosessiin taikka yrittää liian pienellä mittatikulla mitata äärettömän suurta – tulos on helposti väärä. Kvanttimekaniikassa fotoni on aivan liian suuri mittatikku eikä elektronikaan kaikkeen kelpaa sillä mittaus häiritsee lähes aina mitattavaa. Aluksi Heisenberg lähtikin epätarkkuusperiaatettaan luomaan ajatellen, että mitä tarkemmin mitataan sitä epätarkemmaksi muuttuu mittaustulos. Tämä oli lähtökohta vuonna 1925, jolloin Werner sai valmiiksi kvanttimekaanikan matriisiformalisminsa. Kyse siinä oli yksinkertaistettuna atomaarisen hiukkasen aaltoluonteen toteamisesta. Luultavasti jo silloin hän tajusi olevansa periaatteensa alussa. Epätarkkuusperiaatehan sekin aluksi ymmärrettiin lähinnä atomaaristen hiukkasten liikkeen kuvaukseksi siten että molempia, aalto- ja hiukkasluonnetta sovellettiin yhtä aikaa.
Kurt Gödel oli matemaattinen nero ja sovelsi Heisenbergin mittakaavaongelmaa suoraan ihmisen aivotoimintaan periaatteella ihmisaivot = mitta ( vrt Penrose: The Emperors New Mind) ja kielen rakenteisiin. Hänen ohjeensa tekoälyn rakentajille kuuluukin suunnilleen niin ettei keinotekoisia aivoja kannata rakentaa - vaan kasvattaa. Syynä tähän on se, että jokainen ihminen rakentaa tietyn osan kielestään itse ja omista subjektiivisista lähtökohdistaan jolloin mikään formaalinen järjestelmä ei ole yhteinen. Asiaan vaikuttaa myös se, että kieli ihmisen päässäkään ei ole mikään vakioformu, vaan muuttuu kaiken aikaa.
Heisenberg tajusi hänkin, että kommunikoidessamme, tehdessämme esityksiä mistä tahansa, myös matematiikassa, lopulta aina kysymys oli kielestä ja sen käsitteistä ( W.H: Fysiikka ja filosofia, 10.luku). Luvun alussa Werner arvioi matematiikkaa fysiikan kielenä sekä yleiskielten käsitteellistä epätarkkuutta. Sitten hän esittää todisteena otteen Gothen Faustista. Kyseessä on Mefiston puhe nuorelle ylioppilaalle ja se ansaitsee tulla tähänkin kopioiduksi (O.Mannisen suom.):
"Niin, aika käyttäkää, se karkaa pian, on tarpeen tarkka järjestys ja kaava.
Siis, rakas ystävä, ensi sijan Collegium logicum on saava.
Se hengen hyvin harjoittaa, Espanjan saappaisiin se saa,
ett’ aatos tahtiin taatumpaan vain taiten hiipisi taivaltaan,
ei ristiin rastiin rientää vois, ei virvatulena viukerois.
Nyt kurssina on monet päivät, kuut,
mikä ennen sujui solkenaan kuin syönti ja juonti,
nyt tarvitaan siin’ yks, kaks, kolme ja mutkat muut.
Toisin kuin kankurin mestaritointa työ tehtaassa aatosten ahkerain:
joka polkaisu liikuttaa tuhat lointa,
käy ees taas sukkulat sujahtain, lyö kaide, ja tarttuu taas kude kankaan,
salaliittymin tuhansin lanka kankaan.
Filosoofi tulee ja todistaa, ett’ on niin juuri se olevaa:
on ensimmäinen ja toinen niin, siis kolmas niin ja neljäs niin;
ja jos ensimmäistä ja toist’ ei ois, niin kolmas ja neljäs ne putoo pois.
Sitä oppilaat nekös kiittää oivat, vaikk’ itse he kehnosti kankuroivat!
Elonilmiön tutkija, kuvaaja jonkin, siit’ ensi työks elon ajaa ulos:
osat häll’ on kourassa, siinä tulos, vain henki, ne liittävä, poissa onkin! "
Lainaamansa runon perään Heisenberg lausuu: " Tämä katkelma tarjoaa kadehdittavan kuvauksen kielen rakenteesta ja loogisten ajattelumallien ahtaudesta. Toisaalta tieteen on perustuttava kieleen kaiken kommunikaation ainoana välineenä ja loogisten mallien paikka on siellä missä kaivataan ennen muuta yksiselitteisyyttä. Tähän tunnusomaisesti liittyvää vaikeutta voidaan luonnehtia seuraavalla tavalla. Luonnontieteessä pyritään päättelemään yleisestä yksittäiseen – ymmärtämään erityisiä ilmiöitä yksinkertaisten lakien pohjalta. Kielessä esitettyinä nämä yleiset lait voivat sisältää vain muutaman yksinkertaisen käsitteen – muussa tapauksessa laki ei olisi yksinkertainen eikä yleinen. Näistä käsitteistä johdetaan ilmiöiden loputon moninaisuus, eikä ainoastaan laadullisesti vaan jokaista yksityiskohtaa myöten ehdottoman täsmällisesti. On itsestään selvää, etteivät tavallisen kielen käsitteet, epätarkkoja ja vain hatarasti määriteltyjä kun ovat, ikinä mahdollistaisi tällaista johtamista. Annetuista premisseistä etenevässä päättelyketjussa mahdollisten linkkien lukumäärä riippuu premissien täsmällisyydestä. Tästä syystä luonnontieteissä yleisten lakien sisältämät käsitteet on määriteltävä ehdottoman täsmällisesti ja tämä on saavutettavissa vain matemaattisen abstraktion avulla."
Edelleen W.Heisenberg kuvaa erilaisia kielestä ja sen käsitteiden sekamelskasta johtuneita riitoja ja väärinymmäryksiä ja toteaa: " Tavallinen, vanhoille ajan ja avaruuden käsitteille perustuva kieli tarjosi ainoan yksiselitteisen kommunikaatiovälineen mittausten järjestämiseksi ja tulkitsemiseksi, vaikka kokeet osoittivat, että vanhat käsitteet eivät soveltuneet kaikkialle...On nimittäin huomattava, että järjestelmä, johon kvanttimekaniikan menetelmiä sovelletaan, on itse asiassa osa paljon suurempaa järjestelmää (viimekädessä koko maailmaa), jonka kanssa se on vuorovaikutuksessa. Lisäksi suuremman järjestelmän mikroskooppiset ominaisuudet ovat (varsin pitkälti) tuntemattomat. Tämä lausunto on epäilemättä totuudenmukainen. Koska järjestelmä ei voisi olla mittausten ja teoreettisten tutkimusten kohde, se ei itse asiassa kuuluisi ilmiömaailmaan, ellei sillä olisi vuorovaikutuksia jonkin sellaisen suuremman järjestelmän kanssa, johon havaitsija kuuluu. Vuorovaikutus tämän suuremman järjestelmän kanssa, jonka mikroskooppiset ominaisuudet ovat määrittelemättömät, tuo sitten mukanaan uuden tilastollisen osatekijän tarkastellun järjestelmän kuvaukseen – sekä kvanttiteoreettiseen että klassiseen. Laajempien mittakaavojen rajatapauksessa tämä tilastollinen tekijä tuhoaa "todennäköisyyksien interferenssin" vaikutukset siinä määrin, että kvanttimekaaninen järjestelmä todella lähestyy klassista viitekehystä. Näin ollen tältä osin kvanttiteorian matemaattisten symbolien ja tavallisen kielen käsitteiden vastaavuus on yksiselitteinen ja riittävä kokeiden tulkitsemiseksi. Loput ongelmat taas koskevat pikemminkin kieltä kuin tosiasioita, sillä "tosiasian" käsitteeseen kuuluu kuvattavuus tavallisella kielellä."
Heisenbergin epätarkkuusperiaatekin puuttuu siihen ongelmaan ettei ihmisillä oikeastaan ole kieltä lainkaan. Meillä on vain "a passing theory" eli "ohikiitävä arvaus" , jonka avulla sekä yritämme selvittää mitä viestin luoja tarkoittaa rakennettuaan koodamalla viestinsä ajattelustaan, että yritämme rakentaa oman mentaalisen version dekoodaamalla kielellisen viestin, jonka uskomme vastaanottajan ymmärtävän sillä tavalla kuin itse luulemme hänen tarkoittaneen meidän ymmärtävän. Tämä kielen "epätarkkuus" ei suinkaan rajoitu pelkkään kommunikointiimme, vaan se muokkaa myös ajatteluamme. Kun sitten tulkitsemme erilaisia koetuloksia, jolla tutkimme ympäröivää todellisuuttamme, emme kykene ilmaisemaan edes itsellemme kokeellisesti saatua kuvaa täsmällisesti. Suurin este totuudelle olemme me itse. Noin-kuva riittää kyllä mainiosti, mutta tarvitsemme sen ja toden väliin Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen – ihan pelkän kielen vuoksi.
Toisaalta epätarkkuusperiaatetta voi myös hyvin käyttää avaamaan Gödelin sanomaakin. Toivottavasti sain oven edes hiukan raolleen.
J.Searlen opus: http://www.bbsonline.org/Preprints/OldArchive/bbs.searle2.html
Juha Lehrbäckin essee Gödelistä: http://users.jyu.fi/~juhaleh/godel.html
Heisenberg oli ehkä enemmän filosofi kuin fyysikko – ainakin hän itse kielsi väitteen, jonka mukaan fysiikka olisi tiede joka ei tarvitse filosofiaa. Tämä seikka pitäisi nähdä myös sen aikakauden henkisessä ympäristössä – jossa toisaalta kirkollisten perinteiden hallitsema tiedemaailma ja toisaalla erilaiset metafyysiset ( nationalismi, rotuopit, antisemitismi jne) elementit työnsivät tiedemiehiä yhä tiukemmin kuvitteelliseen ympäristöön, jossa vallitsisivat täysin absoluuttiset totuudet. Werner H. siis alkoi yhtäkkiä soutamisen sijasta huovata. Loppujen lopuksi kysymys oli siitä voiko tietää mitään ellei tiedä kaikkea. Kyse oli myös siitä että teoria ( systeemi) voidaan kuvata ilman absoluuttisia totuuksia ja käsitteitäkin. Eikä tämä ole pelkästään tiedemaailman ongelma, vaan yleinen ja jokapäiväinen ilmiö ihmisten arkiajattelussa.
Ja juuri tästä lähti liikkeelle Kurt Gödel, joka keksi "metamatematiikan" puhuakseen matematiikasta epätäydellisenä kielenä muiden kielten joukossa. Molemmat herrat selvästikin ymmärsivät, että kielen rakenteet, varsinkaan niiden semanttiset puolet eivät ole universaaleja. Gödelin väitetään halunneen vetää Hilbertin formalismilta jalat alta, mutta taatusti taustalla oli vakavampi tarkoitus osoittaa että matematiikan aksioimatisointi oli väärä suunta kehitykselle, joka vaikutti paitsi matematiikassa, luonnontieteissä ja filosofiassa myös suhteessamme kieliin, siis luonnollisiin ja teko-sellaisiin. Ja kun Gödel ymmärsi että jokainen käytössä ollut kieli, myös matematiikka oli "epätäydellinen" , hän kehitti oman koodijärjestelmänsä.
Tieteellä on aina ollut pahinpana vaikeutena "mittakaava" kun tunkeudutaan joko liian suurille tai liian pienille äärialueille, jossa mikään "mittakeppi" ei toimi. Onhan ymmärrettävää, että silloin kun mittaaja tökkää suuren mittatikkunsa prosessiin taikka yrittää liian pienellä mittatikulla mitata äärettömän suurta – tulos on helposti väärä. Kvanttimekaniikassa fotoni on aivan liian suuri mittatikku eikä elektronikaan kaikkeen kelpaa sillä mittaus häiritsee lähes aina mitattavaa. Aluksi Heisenberg lähtikin epätarkkuusperiaatettaan luomaan ajatellen, että mitä tarkemmin mitataan sitä epätarkemmaksi muuttuu mittaustulos. Tämä oli lähtökohta vuonna 1925, jolloin Werner sai valmiiksi kvanttimekaanikan matriisiformalisminsa. Kyse siinä oli yksinkertaistettuna atomaarisen hiukkasen aaltoluonteen toteamisesta. Luultavasti jo silloin hän tajusi olevansa periaatteensa alussa. Epätarkkuusperiaatehan sekin aluksi ymmärrettiin lähinnä atomaaristen hiukkasten liikkeen kuvaukseksi siten että molempia, aalto- ja hiukkasluonnetta sovellettiin yhtä aikaa.
Kurt Gödel oli matemaattinen nero ja sovelsi Heisenbergin mittakaavaongelmaa suoraan ihmisen aivotoimintaan periaatteella ihmisaivot = mitta ( vrt Penrose: The Emperors New Mind) ja kielen rakenteisiin. Hänen ohjeensa tekoälyn rakentajille kuuluukin suunnilleen niin ettei keinotekoisia aivoja kannata rakentaa - vaan kasvattaa. Syynä tähän on se, että jokainen ihminen rakentaa tietyn osan kielestään itse ja omista subjektiivisista lähtökohdistaan jolloin mikään formaalinen järjestelmä ei ole yhteinen. Asiaan vaikuttaa myös se, että kieli ihmisen päässäkään ei ole mikään vakioformu, vaan muuttuu kaiken aikaa.
Heisenberg tajusi hänkin, että kommunikoidessamme, tehdessämme esityksiä mistä tahansa, myös matematiikassa, lopulta aina kysymys oli kielestä ja sen käsitteistä ( W.H: Fysiikka ja filosofia, 10.luku). Luvun alussa Werner arvioi matematiikkaa fysiikan kielenä sekä yleiskielten käsitteellistä epätarkkuutta. Sitten hän esittää todisteena otteen Gothen Faustista. Kyseessä on Mefiston puhe nuorelle ylioppilaalle ja se ansaitsee tulla tähänkin kopioiduksi (O.Mannisen suom.):
"Niin, aika käyttäkää, se karkaa pian, on tarpeen tarkka järjestys ja kaava.
Siis, rakas ystävä, ensi sijan Collegium logicum on saava.
Se hengen hyvin harjoittaa, Espanjan saappaisiin se saa,
ett’ aatos tahtiin taatumpaan vain taiten hiipisi taivaltaan,
ei ristiin rastiin rientää vois, ei virvatulena viukerois.
Nyt kurssina on monet päivät, kuut,
mikä ennen sujui solkenaan kuin syönti ja juonti,
nyt tarvitaan siin’ yks, kaks, kolme ja mutkat muut.
Toisin kuin kankurin mestaritointa työ tehtaassa aatosten ahkerain:
joka polkaisu liikuttaa tuhat lointa,
käy ees taas sukkulat sujahtain, lyö kaide, ja tarttuu taas kude kankaan,
salaliittymin tuhansin lanka kankaan.
Filosoofi tulee ja todistaa, ett’ on niin juuri se olevaa:
on ensimmäinen ja toinen niin, siis kolmas niin ja neljäs niin;
ja jos ensimmäistä ja toist’ ei ois, niin kolmas ja neljäs ne putoo pois.
Sitä oppilaat nekös kiittää oivat, vaikk’ itse he kehnosti kankuroivat!
Elonilmiön tutkija, kuvaaja jonkin, siit’ ensi työks elon ajaa ulos:
osat häll’ on kourassa, siinä tulos, vain henki, ne liittävä, poissa onkin! "
Lainaamansa runon perään Heisenberg lausuu: " Tämä katkelma tarjoaa kadehdittavan kuvauksen kielen rakenteesta ja loogisten ajattelumallien ahtaudesta. Toisaalta tieteen on perustuttava kieleen kaiken kommunikaation ainoana välineenä ja loogisten mallien paikka on siellä missä kaivataan ennen muuta yksiselitteisyyttä. Tähän tunnusomaisesti liittyvää vaikeutta voidaan luonnehtia seuraavalla tavalla. Luonnontieteessä pyritään päättelemään yleisestä yksittäiseen – ymmärtämään erityisiä ilmiöitä yksinkertaisten lakien pohjalta. Kielessä esitettyinä nämä yleiset lait voivat sisältää vain muutaman yksinkertaisen käsitteen – muussa tapauksessa laki ei olisi yksinkertainen eikä yleinen. Näistä käsitteistä johdetaan ilmiöiden loputon moninaisuus, eikä ainoastaan laadullisesti vaan jokaista yksityiskohtaa myöten ehdottoman täsmällisesti. On itsestään selvää, etteivät tavallisen kielen käsitteet, epätarkkoja ja vain hatarasti määriteltyjä kun ovat, ikinä mahdollistaisi tällaista johtamista. Annetuista premisseistä etenevässä päättelyketjussa mahdollisten linkkien lukumäärä riippuu premissien täsmällisyydestä. Tästä syystä luonnontieteissä yleisten lakien sisältämät käsitteet on määriteltävä ehdottoman täsmällisesti ja tämä on saavutettavissa vain matemaattisen abstraktion avulla."
Edelleen W.Heisenberg kuvaa erilaisia kielestä ja sen käsitteiden sekamelskasta johtuneita riitoja ja väärinymmäryksiä ja toteaa: " Tavallinen, vanhoille ajan ja avaruuden käsitteille perustuva kieli tarjosi ainoan yksiselitteisen kommunikaatiovälineen mittausten järjestämiseksi ja tulkitsemiseksi, vaikka kokeet osoittivat, että vanhat käsitteet eivät soveltuneet kaikkialle...On nimittäin huomattava, että järjestelmä, johon kvanttimekaniikan menetelmiä sovelletaan, on itse asiassa osa paljon suurempaa järjestelmää (viimekädessä koko maailmaa), jonka kanssa se on vuorovaikutuksessa. Lisäksi suuremman järjestelmän mikroskooppiset ominaisuudet ovat (varsin pitkälti) tuntemattomat. Tämä lausunto on epäilemättä totuudenmukainen. Koska järjestelmä ei voisi olla mittausten ja teoreettisten tutkimusten kohde, se ei itse asiassa kuuluisi ilmiömaailmaan, ellei sillä olisi vuorovaikutuksia jonkin sellaisen suuremman järjestelmän kanssa, johon havaitsija kuuluu. Vuorovaikutus tämän suuremman järjestelmän kanssa, jonka mikroskooppiset ominaisuudet ovat määrittelemättömät, tuo sitten mukanaan uuden tilastollisen osatekijän tarkastellun järjestelmän kuvaukseen – sekä kvanttiteoreettiseen että klassiseen. Laajempien mittakaavojen rajatapauksessa tämä tilastollinen tekijä tuhoaa "todennäköisyyksien interferenssin" vaikutukset siinä määrin, että kvanttimekaaninen järjestelmä todella lähestyy klassista viitekehystä. Näin ollen tältä osin kvanttiteorian matemaattisten symbolien ja tavallisen kielen käsitteiden vastaavuus on yksiselitteinen ja riittävä kokeiden tulkitsemiseksi. Loput ongelmat taas koskevat pikemminkin kieltä kuin tosiasioita, sillä "tosiasian" käsitteeseen kuuluu kuvattavuus tavallisella kielellä."
Heisenbergin epätarkkuusperiaatekin puuttuu siihen ongelmaan ettei ihmisillä oikeastaan ole kieltä lainkaan. Meillä on vain "a passing theory" eli "ohikiitävä arvaus" , jonka avulla sekä yritämme selvittää mitä viestin luoja tarkoittaa rakennettuaan koodamalla viestinsä ajattelustaan, että yritämme rakentaa oman mentaalisen version dekoodaamalla kielellisen viestin, jonka uskomme vastaanottajan ymmärtävän sillä tavalla kuin itse luulemme hänen tarkoittaneen meidän ymmärtävän. Tämä kielen "epätarkkuus" ei suinkaan rajoitu pelkkään kommunikointiimme, vaan se muokkaa myös ajatteluamme. Kun sitten tulkitsemme erilaisia koetuloksia, jolla tutkimme ympäröivää todellisuuttamme, emme kykene ilmaisemaan edes itsellemme kokeellisesti saatua kuvaa täsmällisesti. Suurin este totuudelle olemme me itse. Noin-kuva riittää kyllä mainiosti, mutta tarvitsemme sen ja toden väliin Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen – ihan pelkän kielen vuoksi.
Toisaalta epätarkkuusperiaatetta voi myös hyvin käyttää avaamaan Gödelin sanomaakin. Toivottavasti sain oven edes hiukan raolleen.
J.Searlen opus: http://www.bbsonline.org/Preprints/OldArchive/bbs.searle2.html
Juha Lehrbäckin essee Gödelistä: http://users.jyu.fi/~juhaleh/godel.html
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
