Unohdettuja henkilösuhteita?

Kaikilla ihmisillä, myös keskiaikaisilla hallitsijoilla oli yllättäviä henkilösuhteita. Historiankirjoitus ( joka klisheen mukaisesti kirjoitetaan aina voittajan ehdoilla ) keskittyykin näissä ihmissuhteissa valikoidusti paljastaen yleensä vain hallitsijoille mieluiset ympyrät. Monesti silti jopa sukulaissuhteet jäävät vähemmälle huomiolle vaikka mm. geenit leviävät niiden mukaisesti. Geenien ilmitulemat eivät tosin näy yhtä selkeinä kuin meemit eli "kulttuurigeenit", joita historiankirjoitus tuppaa joskus pursuamaan yli äyräiden varsinkin attribuuttien osalta.


Valistunut lukija sivuuttaa yleensä hallitsijoita ylistävät määreet, joista jotkut on totuttu liittämään jopa lisäniminä ( Viisas, Julma, Suuri jne) hallitsijoiden ristimänimiin. Silti ne edelleen ovat käytössä ja muokkaavat omalta osaltaan kuvaamme todellisuudesta.

Tunnettuihin toimijoihin liittyvät henkilökohtaiset ominaisuudet ovat kuitenkin erittäin mielenkiintoinen lisä, joka antaa uudenlaisia ulottuvuuksia haettaessa vastauksia kysymyksiin miksi kukakin käyttäytyi tietyssä tilanteessa niinkuin käyttäytyi. Sukulaissuhteet ovat paitsi geenipolkuja myös kertovat mahdollisista vaikutussuhteista henkilöiden välillä olettaen, että toisilleen sukulaiset yleensä tuntevat toisensa ja usein omaksuvat esivanhempiensa kokemusmaailmasta osia ja asenteita.

Olen nyt keskittynyt Pyreneitten niemimaan alueeseen tietyistä henkilökohtaisista syistä. Tutkiessani Portugalin ensimmäisen kuninkaan Afonso I:n taustoja tein alla olevan kuvan otsikolla Henrik I:n ja Anne Kiovalaisen juuria ja jälkipolvia. Kuva paljastaa yllättäviäkin yhteyksiä ja antaa osaltaan selityksen sille miksi Portugalin kuninkaanvaltikassa ja vaakunassa on lohikäärme.

Yllättävän vähän löytyy kirjoituksia, joissa käsiteltäisiin esimerkiksi Hugo Capetin appiukon, viikinkipäällikkö Rollon vaikutusta Capetingien dynastian syntyyn. Toisaalta Hugon isoisähän oli Saksan Henrik Linnustaja mikä sekään seikka ei liene puhkikaluttu. Yllä olevassa kuvassa Burgundin herttuoiden sinettiratsut ovat nekin harvinaisen paljastavia muuttuessaan arabialaisista lämminverisistä muuleiksi.

Espanjan muslimihistoriasta

Iberian niemimaan historia on pitkä ja monipuolinen, jossa ennen roomalaisia vaikuttivat alueen "alkuperäiskansat" joiden kielet ja kansallisuus on aina pelkkää arvailua. Puhutaan silti mm. ibereistä, kelteistä ja keltibereistä, jotka taistelivat milloin foinikialaisia tai egyptiläisiä, milloin kreikklaisia ja karthagolaisia vastaan. Kansallisuuksien kirjo on niemimaalla ollut jatkuvasti valtava ja maantieteellinen asema Afrikan ja Euroopan välissä sekä kulkureitillä Välimereltä Atlantille on tuonut lisäverta molemmista suunnista. Kreikkalaisten ja foinikialaisten sekä karthagolaisten jälkeen roomalaiset rakensivat Iberiaan paitsi kauppakaupunkejaan myös itselleen tyypillisiä asutusalueita mm. entisille legioonalaisille. Rooman ajoilta silti merkittävimmät rakennelmat olivat teitä ja kaivoksia sekä asutuksen infraa kuten akvedukteja, joista edelleen näkyy merkkejä espanjalaisessa maisemassa.


Rooman loppuvaiheessa Iberian niemimaalle perustivat valtakuntansa luoteessa sveevit ja kaakossa vandaalit, keskiosaa hallitsivat alaanit ja loppuja roomalaiset, ja joilta sitten visigootit eli paremminkin Vesi-kansa valtasi alueet ja perusti maineikkaan visigoottivaltion ulottaen sen koko niemimaalle Gibraltarista eteläiseen Ranskaan.

Virallisesti visigoottivaltiosta tuli kristitty kun valloittajakuningas Leovigildin poika Reccared ( 586-601) otti kasteen. Kysymyshän oli enemmänkin alistumisesta kekusjohtoisen kirkon valtaan kuin varsinaisesta uskonnosta. Valtakunnan pääkaupunki siirtyi tällöin Toulosesta ( Etelä-Ranskassa) Toledoon. Ajan kuvaa leimaa tämän jälkeen pitkäaikainen taistelu paavin kirkon organisaation ja itsenäisten valtioiden hallinnon välillä kaikkialla Välimeren maissa. Espanjassa taistelu äityi lopulta sisällissotaan, jossa vuonna 698 kuningas Wittiza syrjäytettiin ja paavinkirkon tuella nostettiin valtaistuimelle Roderic. Näiden osapuolten välille syttyi sota, joka päättyi siihen, että Wittizan jälkeläiset yhdessä pohjoisafrikkalaisten liittolaistensa kanssa valtasivat alueen takaisin vuonna 711. Tätä kuitenkin virallinen historia sanoo muslimien valtaukseksi

Oikeuden väitteeseen antaa se tosiasia, että kristikirkon ( roomalaisten ja Bysantin ) ollessa vastapuolella olivat areiolaisiksi kerettiläisiksi leimatut visigootit osittain kääntyneet uuden uskonnon, islamin puoleen ja leimattiin näin myöhemmin kristittyjen vihollisiksi. Silti osa visigoottivaltion asukkaista kuului edelleen kristittyihin ja luultavasti melkoinen osa "muslimivalloitukseen" osallistuneista olikin kristittyjä alueen asukkaita huolimatta siitä että keskushallinto tämän jälkeen siirtyi Bagdadiin.



Islamilaista jihadia länteen Afrikassa levitti alkuaan Basrassa ( nyk. Irakissa ) vaikuttanut sotapäällikkö Musa ibn Nusair, josta tuli vuonna 703 Umaijadien dynastian valtaaman Ifriqyian ( = Tunisia, Itä-Algeria ja Tripolitania) käskynhaltija vuoteen 714 saakka. Hänen tehtävänään oli myös koko Maghrebin alueen liittäminen Umaijadien uuteen valtakuntaan. Hispania ei silti kuulunut arabien suunnitelmiin lainkaan. Tangerin kuvernööriksi oli kohonnut berberi nimeltään Tarik ibn Zijad ( n. 670 - 715 ), joka oli liittynyt Musan joukkoihin ja kääntynyt islamiin tavan mukaisesti. On hyvin mahdollista, että Tarikin sukujuurissa oli vandaaleita taikka visigootteja, ehkä molempiakin. Tarik ibn Zijad nousi Gibraltarissa maihin 30.huhtikuuta 711 noin 7000 berberin joukolla. paikka sai nimen Jabal al-Tarik, josta vääntyi nykyinen Gibraltar. Kun Afrikan puolelta tuli myöhemmin lisäjoukkoja ja hyvin monet paikalliset Rodericin hallintoa ( ja kirkkolaitosta) vastustavat paikalliset ruhtinaat olivat liittyneet Tarikin joukkoihin, käytiin 19. heinäkuuta 711 Guadaleten taistelu, jossa väitetään 15 000 - 25 000 sotilaan vahvuisen Rodericin armeijan hävinneen vain 12 000 sotilaan berberijoukolle. Muun muassa tämä viittaa siihen, että historiankirjoitukset ja arabien tuolloinen uhka eivät vastaa todellisuutta kuten mm. espanjalainen historiantutkija Ignacio Olaqüe ( La Revolucion islamica ) on esittänyt.

                                         Kuvassa Salvador Cubellen maalaus Guadaleten taistelu

Varsinaisestihan Hispania ei siis ollut kuulunut Umaijadien dynastian maailmanvalloitussuunnitelmiin, mutta tipahti heille syliin. Umaijadeilla, jotka alunperin olivat olleet Muhammedin vihollisia, oli vahvoja vastustajia myös arabiyhteisön sisällä. Alla kuva siitä miten jihad eteni vuoteen 750 mennessä

Umaijadien dynastia hävisi sunnilaiselle Abbasidien dynastialle vuonna 750, jonka jälkeen edellä kuvatun alueen hallintoa johdettiin enemmän tai vähemmän kiinteästi Bagdadista.

Abbasidien valta alkoi kaventua kun Egyptissä valtaan noussut sotapäällikkö Saladin muutti asetelmia ja yhä suuremman vallan saivat ns. mamelukit. Saladin, joka oli etniseltä taustaltaan kurdi, kuului hänkin arabiyhteiskunnan orjiin, joista muodostui tuohon aikaan islamilaisen armeijan pääosa, sillä uskonnon määräysten mukaan islam ei salli uskovan taistella toisia uskovia vastaan. Saladinhan oli se sotapäällikkö, joka teki lopun ristiretkistä Jerusalemiin.

Kun Abbasidit 700-luvun puolivälissä hävittivät Umaijadien dynastian he pyrkivät tuhoamaan jokaisen dynastiaan kuuluvan ihmisen. Yksi heistä pääsi kuitenkin pakenemaan ja sai rakennettua itselleen vahvan aseman lännessä. Hän oli Abd ar-Rahman joka sai aluksi suojapikan Tunisian emiirin luota. Ilmeisesti tällöin hän sai pohjustettua jollain tavalla hallintovallan Iberiassa, sillä siirryttyään Espanjaan hänestä tuli tuon entisen visigoottivaltion hallitsija ja alue eriytyi Bagdadin kalifien hallinnosta. itse asiassa Bagdadista tuli arabihallinnon pääkaupunki vasta vuonna 763 jolloin kalifi Abi al-Mansur teki pienestä kaupungista pääkaupunkinsa voitettuaan Muhammadin tyttären Fatiman jälkeläisten kapinan. Mansurin pojanpojan Harun ar-Rashidin ( Tuhat ja yksi yötä) aikana Bagdadista tuli arabimaailman johtava kulttuurikaupunki.

Espanja irtosi Abbasidien dynastian vallasta vuonna 756, jolloin Abd ar-Rahman julistautui alueen emiiriksi perustaen Gordoban emiraatin, Marokko erosi 788, Tunisia 800 ja Egypti 868, joten varsinainen arabialaisten johtama jihad oli hyvin lyhytaikainen historiallinen pulssi. Se jätti kuitenkin jälkeensä vahvan kaupallisen ja kulttuurisen jäljen vaikutuksineen ja juuri sitä voidaan sanoa vastapainoksi taantumukselle jota edusti keskiajan synkkyys paavinkirkon aikaansaannoksineen Euroopassa.

Fatimidien vaatiessa kalifi-arvonimeä itselleen Abbasideilta julistautui Abd ar-Rahman III Gordoban kalifiksi ( v.929) ja säilytti tittelin sekä sen suoman itsenäisyyden fatimidien kaaduttuakin. Gordoban kalifaatti laajeni Afrikan suunnalla ja sai myös vallattua lisäalueita pohjoisesta Navarran ja Aragonin kuningaskunnilta. Esimerkiksi vuonna 995 sotakokemusta saanut maurilaisarmeija valtasi Barcelonan ja vuonna 997 Santiago de Compostelan. Kalifien eli sulttaanien oma elämäntapa rappeutti silti hallinnon suhteellisen nopeasti ja viimeisen kalifin, Hisham III:n kuoltua vuonna 1031 Gordoban kalifaatti hajosi yli kahdeksikymmeneksi itsenäiseksi taifaksi ( ruhtinaskunnaksi).

Yleinen länsimainen historiankirjoitus jakaa Iberian niemimaan muslimihallinnon ajan seuraaviin kausiin:


1. Umaijadikalifaatin aika 711 - 750, ensimmäinen hallitsija al-Walid

2. Cordoban emiraatti 750 - 929

3. Cordoban kalifaatti 929 - 1031

4. taifojen aikakausi 1031 - 1492



1060-luvulla valtasivat almoravidit alla olevan kartan mukaisesti alueita Maghrebista ja saivat valtaa myös Iberian niemimaalla vallaten pienempiä taifoja vaihtelevalla menestyksellä.

Dynastian luoja oli berberipäällikkö Abu Bekr, joka mm. perusti Marrakechin kaupungin. Hänen serkkunsa Yossef ibn Tachfine oli dynastian varsinainen perustaja ja aikansa mahtimies, jonka poika, Ali Ben Yossef valtasi mm. Madridin, Lissabonin ja Baleaarit vuonna 1115 mutta menetti Zaragozan Aragonian kuningas Alfonso I:lle vuonna 1118. Ali Ben Yossefin jälkeen hallitsijaksi nousi Marrakechin kalifi Tachfine vuonna 1143. Jo seuraavana vuonna hän joutui pakenemaan kapinaan nousseita almohadeja Oranin satamakaupunkiin. Hänen kerrotaan vuonna 1145 paetessaan vihollisiaan hyppäyttäneen hevosensa jyrkänteeltä alas. Tämän jälkeen oli vielä pari almoravidia muslimivaltakunnan hallitsijana mutta almohadit johtajanaan Abd al-Mu´min valtasivat Marrakechin vuonna 1147. Sevillan almohadit valtasivat 1172 mutta pohjoisten valtioiden vastarinta pakotti dynastian vetäytymään Espanjasta 1212 Afrikan puolelle ja lopullisesti se menetti valtansa vuonna 1269 jolloin merenidit valtasivat Marrakechin.

Capetingeista Henriqueseihin

Edellisessä jutunpätkässä saattoi olla virheellistäkin tietoa joten korjaan ja tarkennan tähän kaiken yhdellä kuvalla:

Kysyin ennen kuvan rakentamista itseltäni että miksi Portugalin vanhassa kuninkaanvaakunassa on kaksi vihreää lohikäärmettä ( kuva alla ). Samoin kuninkaan valtikassakin on perustuslakia kuvaavan kirjan alla lohikäärme.

Lohikäärmeen etymologia sinänsä on suomessakin mielenkiintoinen ja luultavasti se Portugalissa aikanaan yhdistettiin mieluummin merikäärmeeseen eikä paavinkirkon markkinoimaan pakanuuteen, kuten usein nykyisin tehdään. Viikingeillä ( keitä nimellä nyt tarkoitetaankaan ) sekä useilla merikansoilla lohikäärme lienee ollut aivan joku muu taho kuin ei-kristillinen pakanuus.

Suomalaisen sanan etymologiaa näkyy aivan liian usein haetun sieltä mistä aita on matalin - eli lainoista. Ja silloin päädytään useimmiten ristiriitaisiin ratkaisuihin. Lohikäärmeen lohi-alku voi hyvinkin olla kelttipohjaista myyttistä juurta jolle ei enää löydy selvää sanastollista lähtökohtaa mutta itse sana sopii edelleen hyvin merihirviön nimeksi. Varsinaisen punalihaisen lohen kanssahan sillä ei tarvitse olla mitään tekemistä ja lohi on syntynyt myöhemmin kuin lohikäärme. Kalevalassa tuo myyttinen olento oli Lieto ja ilmassa lentävänä Kokko.

Viikinkiveneet, jotka tarkalleen muistuttavat suomalaisia veneitä saivat nekin joskus nimen lohikäärmeiltä ilmeisesti ominaisuuksiensa vuoksi.

Menen vielä sukutauluun ( yllä ) joka osaltaan saattaa paljastaa miksi Portugalin Henrikinpojat ottivat lohikäärmeen vaakunaansa. Palaan asiaan myöhemmin.

Kuninkaista

Portugalin ensimmäinen kuningas oli Alfonso I, Burgundin herttua Henry I:n poika. Henry oli puolestaan (kuva alla) Robert II:n poika ja Burgundin Robert I:n pojanpoika.

Kyseisen Robert I:n isäkin oli Robert ja jotenkin heidän järjestysnumeronsa menevät sekaisin sillä Robert I:n isä oli numero II, lisänimeltään "hurskas" tai "pasifisti" vaikka ei tainnut olla kumpaakaan. Robert II oli hänkin frankkien kuningas vuosina 996 - 1031. Hän oli kapetingien dynastian perustaja ja isänsä Hugo Capet´n ainoa poika.

Hugo on siis kuvan Robertin poika. Robert I oli Anjoun kreivin Robert Vahvan toinen poika, jonka vanhempi veli oli aikaisempi frankkien kuningas Eudes eli Odo I. Hugo Capet´n äiti oli Saksin kuningas Henrik Linnustajan tytär Hedwig. Tämän veli oli taas saksien kuninkuuden perinyt Otto I Suuri, josta kuva alla.

Yllä olevassa sukupuukuvassa esitetty Robert I oli syntynyt vuonna 865, jolloin nykyistä Ranskaa hallitsi Kaarle Suuren pojanpojat, Ludwig Hurskaan pojat Verdunin sopimuksen mukaisesti. Frankkivaltakunnan eteläpuolella oli entinen visigoottien valtakunta, jonka berberit ja Afrikan puolelta palanneet visigootit olivat vallanneet vuodesta 711 alkaen. Käännyttyään muslimeiksi olivat Iberian hallitsijat alistuneet Bgdadin kalifille mutta etäisyys oli liian pitkä jonka vuoksi Iberiassa useimmat ruhtinaskunnat alkoivat itsenäistyä heti valtauksen jälkeen. Tosin sotia käytiin jatkuvasti sekä keskenään että pohjoisten frankkien kanssa. Saksa alkoi myös laajeta frankkivaltioiden itäpuolella. Edellä selostettu kuvaa juuri tätä sekä saksien, frankkien että Iberian länsiosaan kehittyvän Portugalin keskinäisiä suhteita. Ne tulivat jatkossa hyvinkin merkittäviksi.


Tähän vaikutti paitsi vallanpitäjien sukulaissuhteet myös muut yhteiset tekijät ottaen huomioon, että tällöin alkoi ns. ristiretkien aika, mikä merkitsi uudenlaisen yhteistyön syntymistä Euroopassa. Myös ritarijärjestöt syntyivät ja pankkilaitostoiminta alkoi kehittyä ottaen käytäntöön paperirahat.

Tiedä häntä vandaaleistakaan

Tämä kuva on ihan jostain muusta kuin alla oleva juttu Kahinasta. Isännillä komeita kultakoruja.

Berberien uskonnollinen ja sotilaallinen päällikkö 600-luvulla oli Kahina, nainen jota kuvaa alla oleva patsas. Hän vastusti arabien jihadia kun se levisi nykyisen Algerian alueelle 600-luvun lopulla. Ja hänen poikansa Bagay ja Khanchla johtivat berberijoukkoja näiden hyäkätessä Iberiaan 711.

Kahinan patsas Algerian Khenchelassa

Kahinan virallinen nimi on Dihya al-Kahinat. Hänen kotipaikkansa sijaitsi Aurésvuorilla, jotka ovat Atlasvuoriston itäisin osa. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka suuri osuus hänenkin perimästään oli samalla alueella vuosisatoja aikaisemmin vaikuttaneilta vandaaleilta. Heilläkin taisivat naiset olla yhtä äkäisiä ja itsenäisiä.

Nelonen nurkasta

Kollaasissani nimeltä Pirun Tusina on numero nelonen oikeassa ylänurkassa Henrik Purjehtija. Hän syntyi 4.3.1394 Portugalin Juhana I:n kolmantena lapsena Portossa. Hänen isänsä oli Avis-dynastian perustaja. Henrikin äiti oli Lancasterin herttua John of Gauntin ( suom. Juhana Gent ) vanhin tytär Philippa ( s.31.3.1359, k.19.7.1415). Juhana I ja Philippa vihittiin vuonna 1387 varmentamaan Portugalin ja Englannin liittosopimusta ( 1373 - 1386 ). Philippan isä John of Gaunt oli Englannin kuninkaan Edward III:n ja tämän puolison Hainaultin Philippan kolmas poika..

Henrik Purjehtijaa ( The Navigator ) on sanottu löytöretkien varsinaiseksi aloittajaksi. Avomeri tuon aikaisin purjevenein oli konstikas ylitettävä. Rooman ajoista alkaen oli Välimerellä ja myös Atlantin puolella purjehdittaessa käytetty sekä raskaita puskusaumaisia laivoja, joissa oli ns. latinalaispurjeet, joilla luoviminen kävi helpommasti kuin raakapurjein varustetuissa. Tosin neliskulmaisia raakapurjeita käyttivät tuolloin vain viikingit.

Kun pohjoisesta viikinkien laivanrakennusrakennustaito levisi Britanniaan ja sitä kautta Ranskaan ja Portugaliin saakka, opittiin limisaumarakennus ja uudenlainen takilointi, jolloin laivassa voitiin purjeet vaihtaa kolmiomaisista latinalaispurjeista neliömäisiin raakapurjeisiin lähestyttäessä maata. Avomerellä myötäiseen purjehdittaessa raakapurjeet olivat näet huomattavasti tehokkaampia. Tällaisia uudelleen takiloitavia karaveleja kutsuttiin nimellä "caravel redonda". Toisaalta alettiin ymmärtää myös viikinkiveneiden limisaumaisen ja joustavan rakenteen merkitys myrskyissä ja seilattaessa ulapalla suurten maininkien "läpi". Limisaumainen joustava, silti luja mutta myös kevyempi rakenne käyttäytyi aivan eri tavalla kuin roomalaisella ajalla kehitetty todella raskastekoinen puskusaumatekniikalla tehty laivarunko joka saattoi hajota myrskyssä pelkän merenkäynnin vuoksi.

Henrik Purjehtijan isä Portugalin kuningas Juhana I lisänimeltään "Äpärä" oli ritarikunnan Ordem Militar de Sant´Iago da Espadan suurmestari. Ritarikunta oli perustettu Castile-Leonissa vuonna 1170 tarkoituksena lähinnä pyhiinvaeltajien suojelu Santiago de Compostelassa, jossa on pyhän Jaakobin hauta mikä on yksi Euroopan suosituimpia pyhiinvaelluskohteita edelleen. Ritarikuntaan liittyi myös eräs italialainen palkkasoturi nimeltään Filippo Pallastrelli, joka Juhana I:n mukana tämän palattua kotimaahansa muutti perheineen Portugaliin vuonna 1385. Tämän italialaisen kapteenin pojan, Bartolomeo Perestrellon tytär, Filipa Moniz Perestrello ( nimi oli muuntunut portugalilaiseksi) meni naimisiin madeiralaisen Kristoffer Kolumbuksen kanssa vuonna 1479.

Portugalilainen tutkija Manuel Rosa kirjoitti Kolumbuksesta viime vuonna (2011) että tämä olisikin puolalaisen kuningas Vladislav III:n poika. Varnan hävityn taistelun, vuonna 1444 jälkeen olisi Puolan silloinen kuningas ja temppeliritareiden suurmestari Vladislav paennut Portugaliin ja saanut asuttavakseen Madeiran, jossa hänet tunnettiin nimellä Henry Germanialainen. Pakolaiskuningas olisi mennyt täällä myös naimisiin portugalilaisen ylhäisönaisen senhorina Annan kanssa. Kristoffer olisi siis heidän poikansa ja syntyisin Madeiralta.

Aikakautta leimasi vahvasti eurooppalaisen feodalismin ajautuminen kaaokseen, jossa yhdenkään ruhtinaan tai maakunnan oli vaikeata välttyä joutumasta jonkun vahvemman naapurin hyökkäyksen kohteeksi taikka liittymistä johonkin toiseen joka halusi hyökätä jonkun kolmannen kimppuun. Aikaa sanotaankin "satavuotiseksi sodaksi" ja käytiin etupäässä Englannin ja Ranskan välillä mutta osaa siihen ottivat lähes kaikki eurooppalaiset tavalla tai toisella. Satavuotisen sodan ajankohtana pidetään 1337 - 1453 eli se kesti oikeastaan 117 vuotta. Portugali oli tuona aikana ajautunut sekin anarkiaan joka loppui kun aatelisto 6.4.1385 kokoontui Coimbrassa ja valitsi kuninkaaksi Pietari I:n aviottoman pojan Juhana I:n, jolla oli sotilaallista menestystä ja ritarikunnan tuki takanaan. Valtaan nousussa toki oli vahvasti mukana myös Ranska ja Englanti siten, että vastapuolella olevaa Kastilian Juan I:stä, jonka puoliso oli Portugalin kuningas Ferdinand I:n ainoa lapsi ja vallanperijä tytär, Beatrice, tuki ritarijärjestö Orden de la Paloma ja ranskalaiset kun taas Juhana I:n liittoutui englantilaisten kanssa tukenaan Orden de Santiago. Kiista ratkaistiin Aljubarrotassa 14.8.1385 käydyssä taistelussa jonka voittaja sai Portugalin kruunun päähänsä.

Kun sitten Iberian niemimaan valloitus, siis tietyssä tarkoituksessa myös takaisinvalloitukseksi väitetty valtaus sai vauhtia, se ei suinkaan päättynyt mantereen etelärantaan vaan jatkui Afrikan puolelle. Portugalin kohdalla tilannetta sanotaan Marokon valtaukseksi ( 1415 - 1578 ) joka alkoi Ceutasta ja päättyi Alcacerin taisteluun.

Vuonna 1415 Henrik Purjehtija löysi Porto Santon legendan mukaan sattumalta ja sieltä käsin neljä vuotta myöhemmin Madeiran. 1432 Henrikin johdolla löytyi Azorit ja pari vuotta sen jälkeen Kap Verde. 1463, muutama vuosi ennen kuolemaansa sai Henrik Purjehtija nähdä laivojen paluun Guineasta mukanaan mustia orjia, kultaa ja norsunluuta. Tämän katsotaan olleen löytöretkien aikakuden alku.

Pamplonan kuningas ja baskit

Vuonna 799 murhattiin Pamplonan kuvernööri Mutarrif ibn Musa, visigootti jonka veli oli Musa ibn Musa ja velipuoli Iñigo Arista. Edellinen lukeutui islaminuskoiseksi ja jälkimmäinen kristityksi, vaikka tuskin kumpikaan asiaa ajatteli tuolloin uskonnon kannalta lainkaan. Velipuolilla oli yhteinen äiti, mutta Musan isä oli Musa ibn Fortun ibn Qasi eli Cassius-nimisen visigoottiylimyksen pojan, Fortunin poika. Ja Iñigon isä taas baskiylimys Iñigo Jimenez. Iñigo Aristan tytär oli naimisissa Musa ibn Musan kanssa, joten sukuyhteys oli luja.


Murhan takana oli kristityistä naapurivaltioista käsin johdettu salaliitto tarkoituksena saada valtaan frankkilaisystävällinen ruhtinas. Jo tuolloin osattiin osoittaa sormella myös baskeja, baskit frankkeja ja molemmat yhdessä visigootteja. Naruista kulissien takana silti taisi vedellä kuitenkin Vatikaanin isä ovela.

Myöhemmät historian tulkinnat puhuvat molemmista suvuista myös baskeina mutta kumpikaan tuskin silti oli puhtaasti baskilainen suku. Alla kaavio sukujen yhteyksistä.

Seitsemäntoista vuotta Mutarrifin murhan jälkeen vuonna 816 nousi maihin Abd-al-Karim ibn Abd-al-Wahid ibn Mugit kukistaakseen valtaan päässeen Velasco de Gasconin, joka silloin oli Pamplonan valtias. Mukanaan kalifilla oli suuri armeija johon liittyivät iberialaiset taifojen joukot yksi toisensa jälkeen. Kolme päivää kestäneissä taisteluissa saivat surmansa Velascon lisäksi Asturian Alfonso II:n sotapäällikkö Garcia Lopez ja Pamplonan Sancho sekä palkkasoturi ja pakanapäällikkö Saltan. Tämän taistelun seurauksena Iñigo Arista nousi valtaan. Iñigo naitti tyttärensä Asturian ruhtinas Garcia Galindezille vaikka tämän lisänimi olikin el Malo ( Paha) ja sai näin lisää tukea baskien taholta. Varsinaiset kannuksensa Iñigo hankki "kolmannessa Roncesvallesin taistelussa" jossa frankkiruhtinaat Gasconyn Aeblus ja Aznar Sanchez hyökkäsivät Pamplonaan. Voitettuaan heidät alkoi Iñigo kutsua itseään Pamplonan kuninkaaksi.

Vuonna 840 hyökkäsi Zaragozan wali Abd Allah ibn Kulayb alaisenaan Iñigon velipuoli Musa ibn Musa Pamplonaan, joka puolestaan olisi mielellään laajentunut etelään päin sekin.

Seuraavana vuonna Iñigo sairastui halvaukseen ja hänen poikansa Garcia otti ohjat käsiinsä. Tukenaan hänellä oli sotapäällikkö Fortun Iñiquez, joka oli kuninkaan veli hänkin.

Iñigo Aristan puolison sukujuurista on kiistaa. Hänen etunimensä oli Toda eli Oneca, mutta isäksi toiset esittävät surmansa saanutta Pamplonan valtiasta Velascoa ja toiset taas Aznar I Galindezia. Lapsia liitosta siunaantui ainakin neljä oheisen kaavion mukaisesti.

Tämäkin pieni tarina kertoo tyhjentävästi ainakin sen, että todella kiistatonta etnistä taustaa tuskin kannattaa hakea kenellekään. Tarina kertoo myös sen ettei jako muslimeihin ( =?arabeihin) ja kristityihin johda mihinkään muuhun johtopäätökseen kuin että joku jakaja haluaa taas heittää hiekkaa toisten silmille.