keskiviikko 17. joulukuuta 2008
Terveys- ja arvaustiede
Empiirisen psykologian perustaja ja puoskaroinnista tieteen tehnyt filosofi on kaksi ja puolituhatta vuotta sitten Italian kreikkalaissiirtokunnassa Krotonissa vaikuttanut Alkmaion. Hänen mukaansa sairaudet johtuvat isonomian puutteesta eli siitä, että jokin sisältä päin kasvanut ominaisuus aiheuttaa yksilössä epätasapainotilan. Melko nykyaikainen ajattelija tämä muinainen harmonian mestari siis. Tiettävästihän useimmat meistä ymmärtävät asian edelleen juuri näin – sairaudet, elleivät ole tarttuvia epidemioita, johtuvat fyysisestä epätasapainosta, joka on seurausta vääristä elintavoista taikka muuten vain "huonosta elämästä". Esiintyyhän toki edelleen myös metatietäjiä, joiden mukaan sairaudet ovat jumalan rangaistuksia, mutta heitä en laske tässä ihmislajin edustajiksi lainkaan... Alkmaion oli pythagoralaisen lääkärikoulun tunnetuin edustaja. Koulu kilpaili nykyisessä Sisilian Agrigentossa ( silloisessa Akragaassa) sijainneen lääkärikoulun kanssa. Sen tunnetuin edustaja oli lääkäri nimeltään Empedokles, joka puolestaan loi loistavan poliittisen ja uskonnollisen uran jonka huipentumana hyppäsi Etnan kraateriin. Pythagoralaiset päättelivät, että luonto koostuu kymmenestä vastakohtaparista ja Alkmaion kirjoitti tästä sittemmin hävinneen teoksensa "Peri fyseos", josta tiedetään, koska vastateoksen opukselle kirjoitti herra Aristoteles itse pari sataa vuotta myöhemmin. Lähtökohtana veljeskunnan opissa oli pyhä tetraktys-kolmio, jossa ensimmäisellä rivillä on yksi piste, toisella kaksi, kolmannella kolme ja neljännellä neljä pistettä, jolloin siitä voitiin lukea kaikki maailman kuvaamiseen tarvittavat luvut yhdestä kymmeneen sekä muodot piste, jana, kolmio ja pyramidi. Näitä kehittämällä edelleen Platonkin keksi ideaoppinsa, joten ajatuksen ydin on merkittävä, vaikka saattaa rationaalisesta nykyihmisestä tuntuakin vieraalta. Varsinainen Pythagoraksen tunnushan oli ympyrän sisään piirretty säännöllinen viisikulmio, jonka lävistäjien leikkauskohtaan muodostuu uusi viisikulmio ja sen lävistäjien leikkauskohtaan iteroituu uusi kuvio jatkuen loputtomiin. Näin pythagoralaisen ajattelun ytimessä oli myös dynamismi, jossa fraktaalimatematiikka ja mm. fibonaccin lukusarja sekä kultainen leikkaus tulevat esiin. Jos tänään menemme mille tahansa hautausmaalle, iskeytyy tajuntaamme eri kuvio ja muoto, joka kvartaalitalouden edessä polvillaan konttaavalle lie yhtä epäinhimillinen kakunjakomalli kuin mitä se on edelleen kehittyneen tunneälyn omaavalle pakanalle, joka yrittää ymmärtää kristinuskon pelastusoppia. Vallan käyttämät symbolit vaihtuvat, mutta tavoitteet säilyvät. Tuskin kukaan edes huomaa miten syvällä ajattelussaan on esimerkiksi dynamismi, tuo kaikkien uskontojen yhteinen ydin, jota sanomme "elämäksi" ajattelematta lainkaan ajatuksen irrationaalisuutta. Päinvastoin kuin muinaiset pythagoralaiset me nykyihmiset mystifioimme materiaalinkin. Alkmaionin mukaan kaikissa olioissa vaikuttaa dualistinen vastakohtapari rajaton - rajattu, johon muut vastakohtaparit voidaan palauttaa. Näin myös ihmisessä on rajattomasta jumaluudesta alun perin kotoisin oleva sielu, joka on vangittu rajalliseen ruumiiseen. Maailmankaikkeuden järjestys heijastaa jumaluuden luonnetta, jota tutkimalla ihminen voi kehittyä ja jalostaa sieluaan niin, että ihmisen kuollessa sielu voi päästä takaisin jumaluuteen. Idea, joka lähes yksi yhteen on myös buddhismin perusteissa. Ajatuksen sielun vaelluksesta omaksuivat myös alkukristityt – joskin ihmissielun perin maallinen työstö alkoi kirkollisen kehityksen myötä saada ihan uusia muotoja ja varsinaisesta vaellusopista kristitty kirkko irtisanoutuu huolimatta siitä, että tiettävästi yli puolet kristityistä edelleen uskovat jonkunlaiseen sielunvaellukseen. Mutta käsitys ihmisruumiista sielun vankilana alkoi muuttaa koko hellenististä perinnettäkin, jonka mukaan terve ja elinvoimainen ihmisvartalo oli vuosisatojen ajan ollut kaunis ja kunnianarvoisa temppeli. Potkua ajattelulle antoi Alkmaionin filosofia, jonka mukaan ihminen eroaa jumalista myös siksi ettei hänellä ole kykyä "tietää selvästi". Semantiikan tutkijoille erittäin tuttu ja nykyaikainen huomio tämäkin. Inhimillisen ajattelukyvyn sumeutta korosti Alkmaionin oppien jatkokehittelijä Diogenes Apollonialainen, joka keksi että ihmisrievun tuntemukset ja muut psyykkiset ilmiöt johtuvat hengen eli "pneuman" virtauksesta ruumiin ja aivojen läpi. Näinhän suurin osa ihmisistä edelleen ajattelee – ja syyttää pahaa henkeä, jos korvien väliin ilmestyy syntisiä ajatuksia taikka muuta vähemmän "toivottua". Usko sielun puhtauteen syntisessäkin ruumiissa on kristinuskon ehkä kantavin idea. Piiskaa ja raippoja vaan ruumiille, siitä sielu kirkastuu...kele. Juuri Diogeneen opit omaksui myöhemmin Makedonian kuningas Filippon henkilääkärin poika Aristoteles. Silti Diogenestakin enemmän tuohon kuuluisimpaan länsimaisen kulttuurin vaikuttajaan vaikutti Agragaassa profeetan maineeseen nousseen Empedokleksen keksimä elementtioppi. Sen mukaaan alkuaineita eli elementtejä on neljä; maa, vesi, ilma ja tuli, joita vastaavat perusominaisuudet kylmyys – lämpö, kosteus – kuivuus. Empedokles käsitti kaiken muutoksen perustaksi elementtien suhteiden muutokset, joita johtivat vastakkaiset voimat Rakkaus ja Riita. Ihmisruumiin tämä agrigentolainen lääkäriprofeetta sanoi koostuvan elementeistä seuraavassa suhteessa: lihassa kaikkia neljää elementtiä oli yhtä paljon, luissa oli kaksi osaa maata ja vettä ja neljä osaa tulta, hermoissa yksi osa maata, yksi tulta ja kaksi vettä. Elimistön tärkein osa oli veri, jossa elementit olivat täydellisimmin sekoittuneet ja jossa myös ajattelu tapahtui. Veri virtasi edestakaisin sydämeen ja siitä pois. Hengitys tapahtui keuhkojen ja ihohuokosten kautta ja henki eli pneuma levisi verisuonien avulla kaikkialle ruumiiseen. Aistimukset johtuivat Empedokleen ajattelussa siitä, että aistinnan kohteesta irtosi hiukkasia, joita vastaavat elementit aistimissa tunnistivat. Tätä samaahan me toistamme haudatessamme vainajiamme edelleen... Ateenassa Empedokleen luonnonkäsitys tyrmättiin täysin ja siellä häntä hiukan nuorempi Demokritos olikin Leukippoksen keksimän atomiopin kannattaja. Atomiopin mukaan ajattelu ei tapahtunutkaan veressä ja sydämessä vaan aivoissa, jossa erityisen pienet pallomaiset sielu-atomit aikaansaivat ajattelua. Demokritoksen mukaan rohkeus asusti kyllä sydämessä ja tunteet maksassa. Erikoista hänessä oli idea, jonka mukaan sairaudet aiheutuvat eri taivaankappaleilta tulleista vieraista atomeista ja jumalat hän jätti kokonaan ajattelunsa ulkopuolelle. Kun lukee lehtien horoskooppeja ja ennustajien ilmoituksia, on pakko ajatella, että pikkuruiset Demokritoksen sielupallot ne vain jatkavat pyöriskelyään, vaikka jotkut väittävät muka hajottaneensa jo atominkin palasiksi. Kosilla sijainneen lääkärikoulun johtajana oli 400-luvulla eaa Hippokrates, jonka nimiin on pantu koko joukko erilaisia lääketieteen keksintöjä. Tämä johtuu siitä, että Kos-saaren koulukunta jätti jälkeensä mahtavan käsikirjaston, jonka yhteisenä nimittäjänä on pidetty Hippokratesta. Näissä kirjoituksissa kerrotaan muun muassa että ihmisen ruumis sisältää verta ( haima eli sanguis), limaa (flegma), keltaista sappea (khole ksanthe) ja mustaa sappea (melaina khole), joiden ainesten suhteista johtuu se onko ihminen sairas tai terve. Eniten terve hän on silloin kun aineksia on kohtuullisessa suhteessa toisiinsa. Nesteiden vaikutus vaihteli vuodenaikojen mukaan siten, että lima lisääntyy ihmisessä talven tullen, sillä ruumiinnesteistä kylmimpänä se liittyy läheisimmin talveen, minkä näkee siitä miten ihmiset sylkevät ja niistävät talvella eniten limaa. Keväällä veri lisääntyy, minkä voi nähdä siitä että kesällä ihmisiin iskee ripuli ja verenvuoto nenästä, he ovat kuumissaan ja heidän ihonsa käy punakaksi. Tämä käsityshän on hyvin voimakkaana säilynyt läpi vuosituhansien ja puhummekin edelleen sangviinisesta, flegmaattisesta, koleerisesta tai melankolisesta ihmistyypistä. Eikä peruste arviolle ole yhtään sen kummempi kuin muinoinkaan. Tunnetuin vaikuttaja eli seuraavalla vuosisadalla ja perusti hänkin ajattelunsa ihmisestä kaikkien näiden edellä mainittujen filosofien varaan. Aristoteleen maailmankuvassa neljä Empedokleen peruselementtiä pysyivät, mutta hänen mielestään niitä hallitsi kaksi tekijää, aine ja muoto, joista muoto ilmeni kaikessa elollisessa sieluna. Ajattelevan sielun tyyssija oli Aristotelen mielestä sydän, josta hermot lähtevät. Sydämen syke johtui elimistön luonnollisen lämmön aikaansaamasta veren "kiehumisesta". Aristoteleen mukaan aivojen tehtävänä oli veren jäähdyttäminen ja liman erittäminen. Kuten nykytutkimuksen avulla tiedämme, juuri näinhän asia on.
Ruotsin lyhyt ja paksu historia
Yleistä eurooppalaista historiankirjoitusta vaivaa edelleen pahasti kansallisvaltioiden ajan henki - kuvitelmat toinen toistaan erinomaisimmista kansoista ja kansallisuuksista, joita itse kukin arvottaa mitä kummallisimmin attribuutein. Yksi pahimmista on ulospäin avosydämistä näyttelevä Svea-mamma, joka silti pitää tiukasti kiinni aikoinaan suomalaisten hakkapeliittojen avulla hetkeksi haalimastaan suurvalta-asemasta, mille keksittiin järjetön ja tuulesta temmattu kunniakas myyttinen menneisyys.
Jos jätämme omaan arvoonsa nämä vuosisataiset svekomaaniset vääristelyt, voimme nähdä historiallisena todellisuutena puhtaan ja aidon pikku Ruotsin, joka syntyi noin tuhat vuotta sitten lähinnä germaanien ja suomalaisugrien yhteisenä äpäränä...
Yleisen historiatieteellisen konsensuksen mukaan indogermaaniset kielet edustavat Lähi-idästä Eurooppaan viitisentuhatta vuotta sitten levinnyttä agraaria kulttuuria. Se ei kuitenkaan ollut niin "fyysinen" ekspansio, että eurooppalaisen väestön geneettiset suhteet olisivat paljoakaan muuttuneet - paitsi ehkä Balkanilla. Skandinaviassa tämä tarkoittaa sitä, että jokunen kilometri vuodessa etenevä uusi kulttuuri kielineen ulottui Etelä-Ruotsin länsirannikolle ja läntiseen Skåneen noin 2400 eKr, missä sen merkeiksi voidaan lukea dolmen- sekä passage-tomb-tyyppiset megaliittihaudat. Raja itämerensuomalaisen erä- ja kalastuskulttuurin ja uuden maanviljelyskulttuurin välillä kulki puolestavälistä Vänern- ja Vättern-järviä ja käsitti vain läntisen alavan rannikkoalueen. Elinkeinojen "kehittyminen" ei silti välttämättä vielä merkinnyt kielen vaihtumista germaaniseksi. Mutta aiheutti ehkä jo silloin gootin kielen alkavan kehittymisen.
Agraarit innovaatiot ja varsinkin karjanhoito ei suinkaan pysähtynyt tähän, vaan levisi pohjoiseen, jossa ilmasto oli huomattavasti nykyistä lämpimämpi. Koko Fennoskandia oli silloin sankkojen havumetsien peitossa. Metsäraja oli noin 200 metriä korkeammalla kuin nykyisin ja tammen, omenapuun sekä pähkinäpensaan kasvurajat sijaitsivat Oulun korkeudella. Eläimistö oli vastaava - eikä tunturiporo, Tarandus tarandus kuulunut faunaan vielä silloin. Ihminen sen sijaan hallitsi suvereenisti aluetta laidasta laitaan ja oli kehittänyt ainutlaatuisen sopeutumistavan, jota hyvin kuvaa suomenkielen ilmaisu "erästys". Tähän kulttuuriin kuului olennaisena osana erämaat, - mutta ne eivät suinkaan olleet asumattomia siksi etteikö niihin olisi riittänyt asukkaita - vaan erämaat (kuten nimikin sanoo) olivat erästyksen pyyntialueita, joiden tuotteet tunnettiin sitten myöhemmin aina Roomassa saakka. Yksi historian väärin ymmärrettyjä kohtia liittyy juuri tähän - ei-agraarit elinkeinot vaativat asumattomia alueita, mutta ne eivät silti ole autioita ja koskemattomia, vaan rakennettuja "täyteen" erilaisia rajoja, reittejä, keinoja ja pyyntivälineitä...
Pohjoiseen jo tuolloin levinneet agraarit kulttuurivaikutteet kohtasivatkin Fennoskandiassa maanviljelyä "etevämmän" elämisen tason niin, että vaikka sen parhaat ja pohjoiseen soveliaat osat omaksuttiin, ei kieliraja enää siirtynytkään Ruotsin rannikkoa pidemmälle. Pohjolassa alkoi kehittyä sille ominainen monielinkeinoisuus, jossa erästyksen rinnalla alettiin harjoittaa pienimuotoista karjanhoitoa ja maanviljelyä.
Eikä sen vuosisatainen hidas kehittyminen johtunut väestönsiirroista eikä aiheuttanut edes kielenvaihdosta - mutta toi runsaasti germaanilainoja itämerensuomeen.
Tuo Fennoskandiassa ja eritoten suomen kielestä todettava elinkeino ja kulttuuri on ainutlaatuinen maailmassa - missään muualla erätalouden taidot, keinot ja kieli ei ole vastaavalla tasolla - eikä sen tuotteilla harjoitettu kauppa muualla ollut niin laajaa. Kysehän ei ole pelkästään metsänriistan pyynnin välineistä, kalastuksen välineistä ja keinoista, tuotteiden valmistamisesta ja säilömisestä, niiden kuljetuksesta ja varastoinnista sekä säilyvyydestä - vaan myös niistä siinä ohessa syntyneistä, lähinnä erämaissa ja vesistöissä kulkemiseksi tehdyissä innovaatioista sekä varsinkin kyseisiä elinkeinoja harjoittaneiden yhteisöjen tapakulttuurista, uskomuksista ja säännöstöistä - jotka kaikki ovat melkoisen omalaatuisia nimenomaan Fennoskandiassa. Niinpä todellisen menneisyyden paljastavammat kysymykset liittyvätkin esimerkiksi vesillä liikkumiseen, kuten: miksiköhän viikinkilaivan rakenne vastaa täysin ikivanhan suomalaisveneen rakenteita? Puhuiko Olaus Magnus puppua väittäessään Pohjanmaan laivanrakentajia maailman parhaiksi? Miksi ja miten juuri pohjoismaiset "viikingit" oppivat veneenteon, vesillä liikkumisen, ikivanhat jokireitit jne?
Euroopassa tapahtui selvä ilmastollinen muutos noin 500 eKr, jolloin myös nähdään asutuksessa selkeä autioitumisvaihe. Toisaalta juuri tuolloin levisi kaakosta Fennoskandiaan raudantekotaito, joka käytti suo- ja järvimalmeja raaka-aineenaan.
Tämä osakulttuuri näkyy edelleen "kalevalaisessa" perinteessä. Kelttiläinen ( ja roomalainen) rauta saatiin vuorimalmeista ja sen tekemisen taito syrjäytti ikivanhan pohjoismaisen taidon vasta lähes kaksituhatta vuotta myöhemmin. Ruotsiksi rauta on "järn", mikä tulee kelttien izorn-sanasta. Ruotsiin se saatiinkin juuteilta, tanskalaisilta, joiden viikinkiajan jälkeisen Pohjolan valtauksen yksi perussyy oli pohjoinen rauta.
Tältä ajalta ovat peräisin kolme juuttien nimeämää aluetta; nimittäin helsingien maat heidän itsensä kulloisellakin pohjoispuolella, joista vanhin oli Juutinrauman pohjoisrannalla, seuraavaksi vanhin Mälaren laakson pohjoispuolella, jossa asui salaperäiseksi jääneet helsingit. Nuorin nimitys tapahtui Suomenlahden alueella, jossa Viron vallanneet juutit antoivat lahden pohjoispuolen rannikolle taas Helsinki-nimen. Hel oli heille kylmä pohjoinen helvetti ja ingit sen asukkaita.
Ennen Kustaa Vaasaa varsinaista Ruotsin valtion kuninkuutta voi pitää vähintäänkin epäselvänä ja epäkansallisena käsitteenä huolimatta siitä, että kuningas Kristofferin maanlaissa vuodelta 1442 todetaan, että " Ruotsin valtakunta on syntynyt pakanuudenajan svealaisten maan ja gööttien maan yhdistymisestä". Ennen 1000-lukua Fennoskandia oli lukemattomien maakuntien pirstomaa aluetta, jossa valtaa pitivät enemmän tai vähemmän itsenäiset pikkukuninkaat. Ynglingenin saagan mukaan Ruotsi yhdistyi kun kuningas Ingjald Illråde kutsui naapurikuninkaat pitoihinsa, telkesi juhlatalon ovet, poltti talon kuninkaineen ja nousi yksin hallitsijaksi. Tästä huolimatta on historiallisesti merkittävää se, että kuninkuus oli ns vaalikuninkuutta, jonka kulttuurinen perusta oli jo tuolloin ikivanha. Historiankirjoituksessa tämän perinteen taustaksi selitetään pakanauskon kulttimenojen johtaminen sekä jokakesäisen ledung-laivaston retken johtaminen. Tämä selitys kuitenkin ontuu pahasti; molemmat syyt ovat näet ennemminkin seurauksia kuin alkusyitä vaalikuninkuus-perinteeseen, jonka todellinen tausta on elinkeinohistoriallinen.
Vuoden 1230 tienoilla Snorre Sturlasonin kirjoittama Egilin Saaga kuvaa Itämeren rannikoita näin: " Itään Naumudalista on Jemtlanti, ja sitten Helsinglanti ja sitten Kvenland, sitten Suomi, sitten Karjala " ( Egils saga Skalla-Grimssonar, luvut XIV ja XVII ). Merkittävää on, että saagat eivät tunne svealaisia viikinkejä lainkaan. Eivät mitkään saagat, mutta mainitsevat ja arvottavat kyllä kvenlantilaiset kovin korkealle, vaikka he olivat kaukana Kainuunmeren pohjukassa. Miksiköhän? Myös ruotsalaisista kertovista kuningas-, suku-, aikalais-, ritari-, muinaisaikojen- tai edes valhesaagoista olisi luullut jonkun jossain kuulleen, mutta ne kaikki puuttuvat. Mitään ei ole. Miksi ?
Slaavilaisten kansojen ekspansio ( joka tiettävästi oli fyysinen ) ajoittuu kuudennelle vuosisadalle, jolloin nämä "ruotsalaisten kanssa samoiksi indoeurooppalaisiksi kansoiksi" luetut kansanryhmät lähtivät liikkeelle Karpaattien pohjoisrinteiden ja Veikselin latvojen väliseltä alueelta.
Pohjoiseen ja koilliseen edetessään slaavit joutuivat ensiksi kosketuksiin liettualaisten ja suomalais-ugrilaisten kansojen kanssa. Kun he valtasivat Dneprin, Volgan ja Väinäjoen latvatkin, oli Itämereltä Mustallemerelle johtavat ikivanhat liikenneväylät slaavien hallinnassa, vaikka koko reitin varsi oli edelleen myös suomalais-ugrilaisten kansojen asuttamaa..
Tärkein näistä väylistä oli " Suuri vesitie varjagien maasta kreikkalaisten luo". Se kulki Suomenlahdelta Nevaa pitkin Laatokalle, sieltä Olhavanjokea alas Ilmajärvelle ja edelleen Lovatjokea Valdain ylängölle. Siellä laivat vedettiin kapeiden kannasten yli Dneprin latvoille, josta purjehdittiin Dnepriä alas Mustallemerelle ja Bysanttiin.
Laatokalta pohjoiseen vei useampikin reitti, joista paljon käytetty oli ns Laatokan tie, joka vei Oulujärvelle Pielisjärven, Pyhäselän, Oriveden ja Pyhäjärven kautta. Samaa tietä pääsi Laatokalta Pielisjärven kautta Lieksajoelle jota pitkin Lieksanjärvelle, Repolanjärvelle ja sitä kautta Rukajärven suuntaa Vienanmerelle. Vienanmerelle oli Laatokalta parempikin reitti Syväriä Äänisjärvelle ja Uikujärven kautta Vienanmerelle.
Oulujärveltä Laatokalle oli vain 250 km matka kun laatokalta Vienanmerelle oli 400km. Kaikkein käytetyin reitti oli silti meriä pitkin Suomenlahden rannikoita kiertäen ylös Perämerelle.
Dneprin rannalle vuonna 1095 rakennettiin Kiovan ensimmäinen luostari, jonka munkki Nestor alkoi pitää vuosikirjaa nimeltä " Povest vremennyh let " eli Kertomus menneistä ajoista. Kirjan tiedot alkavat tavan mukaan maailman luomisesta mutta vuosittaiset merkinnät kattavat ajan vuodesta 852 vuoteen 1116. Teoksesta on säilynyt kopio nimeltään Codex Laurentius vuodelta 1377. Akateemikko Dmitri Sergejevits Lihatsov on tulkinnut kyseisen slaavinkielisen teoksen venäjäksi ja M.-L. Jaakkola suomensi ja julkaisi sen nimellä " Nestorin Kronikka" 1994.
Nestorin kronikka kertoo alussa ajasta, jolloin Pietarin veli apostoli Andreas oli opetettuaan Pontoksen meren rannoilla Sinopessa tullut sen jälkeen Khersonesokseen ( nyk. Sevastopol ) ja oli lähtenyt sieltä Dneprin suulle, sitä ylös Kiovaan ja perustettuaan Kiovan tullut aina Novgorodiin saakka. Kronikka: " Ja hän tuli slaavien luo nykyisen Novgorodin tienoille ja näki, millaista väkeä siellä asui, millaisia olivat heidän tapansa, miten he peseytyivät ja vitsoivat itseään, ja se ihmetytti häntä. Ja hän meni varjagien luo ja tultuaan Roomaan hän kertoi, miten hän oli opettanut ja mitä hän oli nähnyt. Hän kertoi: ´Näin ihmeellisiä asioita slaavien maassa matkallani tänne. Näin puusta rakennettuja saunoja, jotka lämmitetään kuumiksi, minkä jälkeen he riisuvat itsensä alastomiksi, valelevat ruumiinsa parkkihapolla, keräävät käteensä nuoria vitsaksia ja pieksevät niillä itse itseään. Ja he hakkaavat itsensä melkein hengiltä, niin että hädin tuskin selviävät saunasta ulos, minkä jälkeen he kaatavat päälleen jääkylmää vettä ja virkoavat taas henkiin. Ja tätä he tekevät tämän tästä omaksi kidutuksekseen ilman, että kukaan heitä siihen pakottaa, sillä heidän tarkoituksensa on peseytyä eikä kiduttaa itseään.` Ne, jotka kuulivat Andreaksen kertomuksen, ihmettelivät suuresti. Ja vietettyään jonkin aikaa Roomassa Andreas palasi Sinopeen." Näin elivät siis Rurikin jälkeläiset ja alamaiset idäntien varrella...
Mutta takaisin Mälaren laaksoon ja sielläkin ikiajat tunnustettuun vaalikuninkuuteen;
Maunu Eerikinpojan maanlaki vuodelta 1350 vahvisti vielä kyseisen perinteen määräyksellä. " Ruotsin kuningaskunnassa kuningas valitaan eikä kuninkuutta peritä."
Mutta näihin aikoihin oli "uusi filosofiakin" jo levinnyt Pohjolaan; kristikirkon lähetyssanoma, jonka ovelaan ytimeen kätkeytyi Konstantinus Suuren Nikean konsiilissa esittämä idea kuninkuudesta jumalan armosta, toi uuden vahvan aseen hallitsijoille täälläkin. Suomenniemellehän väitetään Eerik Jedvardinpojan tehneen ristiretken vuonna 1155, jonka jälkeen hänet tunnustettiin koko Sveanmaan kuninkaaksi. Todellisuudessa tämä 167 cm pitkä englantilaisen sukutaustan ja väkivaltaisen kuoleman kohdannut "ruotsalais"-kuningas tuskin teki kyseistä valloitusretkeä Suomeen. Hän oli länsigöötanmaalainen ylimys, jonka isän nimi Jedvard viittaa Britanniaan. Eerik nai kuningas Inge vanhemman tyttärentyttären, millä perusteella tavoitteli Svealaisten kruunua, joka vapautui, kun itä-göötanmaalainen kuningas Sverker murhattiin 1156. Vuonna 1158 Eerikin asema muuttui kun Sverkerin poika Kaarle huudettiin itägööttien kuninkaaksi. Uppsalan piispa Henrik, joka oli tullut alueelle paavin legaatti Nikolaus Brekespearen eli Albanolaisen kanssa, asettui tukemaan "maanmiestään" Eerikiä, joka kuitenkin kohtasi vahvempansa 18.5.1160 Vanhassa Uppsalassa Maunu Henrikinpojan sivaltaessa häneltä pään irti. Murhaajakaan ei ollut aito svealainen, vaan tanskalainen prinssi, jonka käskystä Itä-Göötanmaan Alvastrassa Alebäckin sillalla joulupäivän aamuna 1156 eräs kuninkaallisen hirdin jäsen murhasi 25 vuotta hallinneen kuningas Sverker vanhemman. Joka tapauksessa edellä mainittua Eerik Pyhää pidetään virallisesti ensimmäisenä suomalaisten kuninkaana. - Historiankirjoitus on kummallista.
Edellä mainitun tanskalaisprinssi Maunu Henrikinpojan hallituskausi Mälaren alueella oli lyhyt eikä häntä liene koskaan tunnustettukaan Moran kivillä. Itägöötanmaalaiset olivat siis 1158 valinneet kuninkaakseen Sverkerin pojan Kaarlen. Hän ja Maunu kohtasivat joukkoineen Örebron edustalla kesällä 1161, jolloin Maunu kaatui ja Kaarle alkoi käyttää titteliä " göötalaisten ja svealaisten kuningas". 1163 solmittiin avioliitto Tanskan Valdemar I:n sisaren tyttären Kristiina Hviden ja Kaarle Sverkerinpojan kanssa. Sverker-suku oli sekaantunut Novgorodiin suuntauneisiin ryöstö- ja hävitysretkiin, joita Kaarle jatkoi. Vuonna 1164 hänen joukkonsa hyökkäsi Laatokanlinnalle saakka. Voronajoella ruotsalaiset sitten kohtasivat novgorodilaiset, jolloin ruotsien 55 laivasta 43 upotettiin ja Kaarlen joukot lyötiin perusteellisesti.
Mielenkiintoista tässä asetelmassa on erityisesti se, ketkä Mälaren porukoista olivat "vanhastaan" hyvissä väleissä novgorodilaisten kanssa - ketkä eivät. Kun vielä otetaan huomioon todennäköisin alkuperä Rurikille, Novgorodin kiistattomalle mutta myyttiselle viikinkiruhtinaalle - joka oli kotoisin Preussista ( prus-rus-ryssä = ruotsi ) -
voidaankin jo nähdä sekin miksi sverkerit ja tanskalaiset olivat yrittäneet valloittaa Novgorodia - ja keneltä.
Vuonna 1164 Uppsalaan perustettiin oma arkkipiispanistuin. Aikaisemmin tämä piispa oli ollut Lundin ( Alvastran luostarin) alainen. Lundin arkkipiispa taas oli Tanskan kuninkaan Valdemar I:n alainen ja tämä veto paitsi vahvisti Kaarlen valtaa pohjoisessa myös oli todella taitavasti hoidettu poliittinen toimi, jossa kuningas käytti hyväkseen kirkon sisäistä skismaa ( paavi Aleksanterille oli valittu vastapaavi, jota taas Valdemar tuki). Ruotsin kuninkuus ei silti ollut vielä varmaa ja kruunua tavoitteli myös Eerik Jedvardinpojan poika Knuut, joka keväällä 1167 hyökkäsi Kaarlen linnassa Visingsössä tämän kimppuun ja tappoi kuninkaan. Niinpä Knuut Eerikinpojasta tuli seuraava ruotsien hallitsija. Kaarlen poika, nelivuotias Sverker pääsi kuitenkin pakoon ja Tanskaan turvaan äitinsä sukulaisten luo. Kaarle Sverkerinpojan veljen Johanin pojat Kol ja Burislev julistautuivat hekin svealaisten ja gööttien kuninkaiksi. Seuranneessa sodassa Borislev kaatui ensin ja sitten myös Kol noin vuonna 1172. Knuut Eerikinpoika vakiinnutti asemiaan myös kasvattamalla Erik Pyhä-legendaa. Svealaisen valtion yhtenäistymisestä huolimatta novgorodilaiset ryöstivät ja polttivat Sigtunan maan tasalle vuonna 1187. Niinpä Knuut Eerikinpoika turvautui kanslerinsa Birger Brosan neuvosta (?) Saksin vahvan herttuan Henrik Leijonan kumppanuuteen.
Itämeren saksalaiselle rannalle oli vuonna 1143 perustettu Lyypekin kaupunki, joka toimi saksalaisten kauppiaiden tärkeimpänä tukikohtana pohjoiseen suuntautuvassa merenkulussa. Kaikkialla Itämeren rantojen kauppapaikoilla oli saksalainen kauppias pian tuttu näky ja Baltian maiden väkivaltainen ja verinen valtaus alkoi myös tästä. Väinäjoen suulle, liiviläisten asuma-alueelle Ykskylään perustettiin ensimmäinen kirkko, jonne Bremenin arkkipiispa nimitti 1186 Meinhardin piispaksi. Tämän seuraaja piispa Bertold oli edellistä tarmokkaampi valtaaja ja hän komensikin jo huomattavan suurta "ristiretkiarmeijaa", mutta kaatui aikanaan taistelussa liiviläisiä vastaan. Kolmanneksi piispaksi vuonna 1199 tulikin sitten kuuluisa kaniikki Albert, joka lopullisesti vakiinnutti saksalaisen vallan alueelle halliten sitä vuoteen 1229 saakka. Hän myös perusti vuonna 1201 Väinäjoen suuhun Riian kaupungin ja seuraavana vuonna Kalpaveljesten ritarikunnan. Virallisesti Albert luovutti hiippakuntansa Saksan kuninkaalle, jolta sai sen takaisin läänityksenä. Vuonna 1206 alistui viimeinen liiviläislinnoitus, jonka jälkeen näiden itäiset naapurit, lättiläiset (letgallit), joita oli ahdistettu Pihkovasta käsin, antautuivat Kalparitaristolle.
Tämän jälkeen saksalaiset hyökkäsivät virolaisten kimppuun vuonna 1208, mikä sota kesti aina vuoteen 1227 saakka. Aluksi saksalaiset tekivät Ugandiin ja Sakalaan ryöstö- ja tuhoamisretkiä mutta hyökkäsivät myöhemmin jo suoraan Otepään, Tarton, Viljannin jne linnoituksiakin vastaan. Virolaiset tekivät myös vastahyökkäyksiä mm vuonna 1210 Koivajoen sivuhaaran Ymeran varrella virolaiset tuhosivat suuren saksalaisten armeijan. Tämä sota levisi myös merelle, jossa mikään kauppalaiva ei enää voinut rauhassa purjehtia.
Pian Viron valtaamiseen osallistuivat myös tanskalaiset ja venäläiset. Sakalan ja Ugandin maakunnat joutuivat saksalaisille vuonna 1215. Silti vielä 1217 pohjoiseen Sakalaan kokoontui 6000 virolaisen sotajoukko johdossaan Lembitu. Syyskuun 21. käytiin taistelu Viljannin pohjoispuolella, jossa Lembitu kaatui ja virolaiset lyötiin.
Tästä huolimatta Pohjois-Viro ja Saarenmaa jatkoivat vastarintaa, joka oli edelleen niin lujaa, että piispa Albert kääntyi Tanskan Valdemar II:n puoleen tehden Virosta jakosopimuksen. Tanskalaiset hyökkäsivät vuonna 1219 Lindanisan luona virolaisten kimppuun ja löivät heidät. Valdemar perusti tukikohdakseen Tallinnan.
Nyt hyökkäsivät jo varman saaliin kimppuun myös svealaiset vuonna 1220 nousten maihin Lihulan linnan kohdalla ja valtasivat sen. Mutta saarelaiset hyökkäsivät linnaan, tappoivat puolituhatta ruotsalaista piispoineen ja jaarleineen. Tällöin enää vapaina olivatkin vain saarelaiset. Vuonna 1222 hyökkäsivät vuorostaan tanskalaiset Saarenmaalle ja rakensivat linnoituksen suojakseen, mutta kokivat saman kohtalon kuin ruotsalaiset. Saarelaisten menestys sai koko Viron nousemaan vastarintaan ja vuoden 1223 lopulla oli melkein koko Viro jälleen vapaa, vain Tallinnaa tanskalaiset pystyivät pitämään hallussaan. Piispa Albertin ja kalparitariston uudet joukot löivät kuitenkin virolaiset kaikkialla vuonna 1224. Tämän jälkeen saksalaiset ryhtyivät vuonna 1227 kaikin voimin Saarenmaan kukistamiseen. Muhun linna piiritettiin ja vallattiin, jolloin virolaiset lopullisesti joutuivat antautumaan. Silti vielä yli sadan vuoden ajan syntyi isompia ja pienempiä yrityksiä vapautua näistä maan valtaajista.
Jos jätämme omaan arvoonsa nämä vuosisataiset svekomaaniset vääristelyt, voimme nähdä historiallisena todellisuutena puhtaan ja aidon pikku Ruotsin, joka syntyi noin tuhat vuotta sitten lähinnä germaanien ja suomalaisugrien yhteisenä äpäränä...
Yleisen historiatieteellisen konsensuksen mukaan indogermaaniset kielet edustavat Lähi-idästä Eurooppaan viitisentuhatta vuotta sitten levinnyttä agraaria kulttuuria. Se ei kuitenkaan ollut niin "fyysinen" ekspansio, että eurooppalaisen väestön geneettiset suhteet olisivat paljoakaan muuttuneet - paitsi ehkä Balkanilla. Skandinaviassa tämä tarkoittaa sitä, että jokunen kilometri vuodessa etenevä uusi kulttuuri kielineen ulottui Etelä-Ruotsin länsirannikolle ja läntiseen Skåneen noin 2400 eKr, missä sen merkeiksi voidaan lukea dolmen- sekä passage-tomb-tyyppiset megaliittihaudat. Raja itämerensuomalaisen erä- ja kalastuskulttuurin ja uuden maanviljelyskulttuurin välillä kulki puolestavälistä Vänern- ja Vättern-järviä ja käsitti vain läntisen alavan rannikkoalueen. Elinkeinojen "kehittyminen" ei silti välttämättä vielä merkinnyt kielen vaihtumista germaaniseksi. Mutta aiheutti ehkä jo silloin gootin kielen alkavan kehittymisen.
Agraarit innovaatiot ja varsinkin karjanhoito ei suinkaan pysähtynyt tähän, vaan levisi pohjoiseen, jossa ilmasto oli huomattavasti nykyistä lämpimämpi. Koko Fennoskandia oli silloin sankkojen havumetsien peitossa. Metsäraja oli noin 200 metriä korkeammalla kuin nykyisin ja tammen, omenapuun sekä pähkinäpensaan kasvurajat sijaitsivat Oulun korkeudella. Eläimistö oli vastaava - eikä tunturiporo, Tarandus tarandus kuulunut faunaan vielä silloin. Ihminen sen sijaan hallitsi suvereenisti aluetta laidasta laitaan ja oli kehittänyt ainutlaatuisen sopeutumistavan, jota hyvin kuvaa suomenkielen ilmaisu "erästys". Tähän kulttuuriin kuului olennaisena osana erämaat, - mutta ne eivät suinkaan olleet asumattomia siksi etteikö niihin olisi riittänyt asukkaita - vaan erämaat (kuten nimikin sanoo) olivat erästyksen pyyntialueita, joiden tuotteet tunnettiin sitten myöhemmin aina Roomassa saakka. Yksi historian väärin ymmärrettyjä kohtia liittyy juuri tähän - ei-agraarit elinkeinot vaativat asumattomia alueita, mutta ne eivät silti ole autioita ja koskemattomia, vaan rakennettuja "täyteen" erilaisia rajoja, reittejä, keinoja ja pyyntivälineitä...
Pohjoiseen jo tuolloin levinneet agraarit kulttuurivaikutteet kohtasivatkin Fennoskandiassa maanviljelyä "etevämmän" elämisen tason niin, että vaikka sen parhaat ja pohjoiseen soveliaat osat omaksuttiin, ei kieliraja enää siirtynytkään Ruotsin rannikkoa pidemmälle. Pohjolassa alkoi kehittyä sille ominainen monielinkeinoisuus, jossa erästyksen rinnalla alettiin harjoittaa pienimuotoista karjanhoitoa ja maanviljelyä.
Eikä sen vuosisatainen hidas kehittyminen johtunut väestönsiirroista eikä aiheuttanut edes kielenvaihdosta - mutta toi runsaasti germaanilainoja itämerensuomeen.
Tuo Fennoskandiassa ja eritoten suomen kielestä todettava elinkeino ja kulttuuri on ainutlaatuinen maailmassa - missään muualla erätalouden taidot, keinot ja kieli ei ole vastaavalla tasolla - eikä sen tuotteilla harjoitettu kauppa muualla ollut niin laajaa. Kysehän ei ole pelkästään metsänriistan pyynnin välineistä, kalastuksen välineistä ja keinoista, tuotteiden valmistamisesta ja säilömisestä, niiden kuljetuksesta ja varastoinnista sekä säilyvyydestä - vaan myös niistä siinä ohessa syntyneistä, lähinnä erämaissa ja vesistöissä kulkemiseksi tehdyissä innovaatioista sekä varsinkin kyseisiä elinkeinoja harjoittaneiden yhteisöjen tapakulttuurista, uskomuksista ja säännöstöistä - jotka kaikki ovat melkoisen omalaatuisia nimenomaan Fennoskandiassa. Niinpä todellisen menneisyyden paljastavammat kysymykset liittyvätkin esimerkiksi vesillä liikkumiseen, kuten: miksiköhän viikinkilaivan rakenne vastaa täysin ikivanhan suomalaisveneen rakenteita? Puhuiko Olaus Magnus puppua väittäessään Pohjanmaan laivanrakentajia maailman parhaiksi? Miksi ja miten juuri pohjoismaiset "viikingit" oppivat veneenteon, vesillä liikkumisen, ikivanhat jokireitit jne?
Euroopassa tapahtui selvä ilmastollinen muutos noin 500 eKr, jolloin myös nähdään asutuksessa selkeä autioitumisvaihe. Toisaalta juuri tuolloin levisi kaakosta Fennoskandiaan raudantekotaito, joka käytti suo- ja järvimalmeja raaka-aineenaan.
Tämä osakulttuuri näkyy edelleen "kalevalaisessa" perinteessä. Kelttiläinen ( ja roomalainen) rauta saatiin vuorimalmeista ja sen tekemisen taito syrjäytti ikivanhan pohjoismaisen taidon vasta lähes kaksituhatta vuotta myöhemmin. Ruotsiksi rauta on "järn", mikä tulee kelttien izorn-sanasta. Ruotsiin se saatiinkin juuteilta, tanskalaisilta, joiden viikinkiajan jälkeisen Pohjolan valtauksen yksi perussyy oli pohjoinen rauta.
Tältä ajalta ovat peräisin kolme juuttien nimeämää aluetta; nimittäin helsingien maat heidän itsensä kulloisellakin pohjoispuolella, joista vanhin oli Juutinrauman pohjoisrannalla, seuraavaksi vanhin Mälaren laakson pohjoispuolella, jossa asui salaperäiseksi jääneet helsingit. Nuorin nimitys tapahtui Suomenlahden alueella, jossa Viron vallanneet juutit antoivat lahden pohjoispuolen rannikolle taas Helsinki-nimen. Hel oli heille kylmä pohjoinen helvetti ja ingit sen asukkaita.
Ennen Kustaa Vaasaa varsinaista Ruotsin valtion kuninkuutta voi pitää vähintäänkin epäselvänä ja epäkansallisena käsitteenä huolimatta siitä, että kuningas Kristofferin maanlaissa vuodelta 1442 todetaan, että " Ruotsin valtakunta on syntynyt pakanuudenajan svealaisten maan ja gööttien maan yhdistymisestä". Ennen 1000-lukua Fennoskandia oli lukemattomien maakuntien pirstomaa aluetta, jossa valtaa pitivät enemmän tai vähemmän itsenäiset pikkukuninkaat. Ynglingenin saagan mukaan Ruotsi yhdistyi kun kuningas Ingjald Illråde kutsui naapurikuninkaat pitoihinsa, telkesi juhlatalon ovet, poltti talon kuninkaineen ja nousi yksin hallitsijaksi. Tästä huolimatta on historiallisesti merkittävää se, että kuninkuus oli ns vaalikuninkuutta, jonka kulttuurinen perusta oli jo tuolloin ikivanha. Historiankirjoituksessa tämän perinteen taustaksi selitetään pakanauskon kulttimenojen johtaminen sekä jokakesäisen ledung-laivaston retken johtaminen. Tämä selitys kuitenkin ontuu pahasti; molemmat syyt ovat näet ennemminkin seurauksia kuin alkusyitä vaalikuninkuus-perinteeseen, jonka todellinen tausta on elinkeinohistoriallinen.
Vuoden 1230 tienoilla Snorre Sturlasonin kirjoittama Egilin Saaga kuvaa Itämeren rannikoita näin: " Itään Naumudalista on Jemtlanti, ja sitten Helsinglanti ja sitten Kvenland, sitten Suomi, sitten Karjala " ( Egils saga Skalla-Grimssonar, luvut XIV ja XVII ). Merkittävää on, että saagat eivät tunne svealaisia viikinkejä lainkaan. Eivät mitkään saagat, mutta mainitsevat ja arvottavat kyllä kvenlantilaiset kovin korkealle, vaikka he olivat kaukana Kainuunmeren pohjukassa. Miksiköhän? Myös ruotsalaisista kertovista kuningas-, suku-, aikalais-, ritari-, muinaisaikojen- tai edes valhesaagoista olisi luullut jonkun jossain kuulleen, mutta ne kaikki puuttuvat. Mitään ei ole. Miksi ?
Slaavilaisten kansojen ekspansio ( joka tiettävästi oli fyysinen ) ajoittuu kuudennelle vuosisadalle, jolloin nämä "ruotsalaisten kanssa samoiksi indoeurooppalaisiksi kansoiksi" luetut kansanryhmät lähtivät liikkeelle Karpaattien pohjoisrinteiden ja Veikselin latvojen väliseltä alueelta.
Pohjoiseen ja koilliseen edetessään slaavit joutuivat ensiksi kosketuksiin liettualaisten ja suomalais-ugrilaisten kansojen kanssa. Kun he valtasivat Dneprin, Volgan ja Väinäjoen latvatkin, oli Itämereltä Mustallemerelle johtavat ikivanhat liikenneväylät slaavien hallinnassa, vaikka koko reitin varsi oli edelleen myös suomalais-ugrilaisten kansojen asuttamaa..
Tärkein näistä väylistä oli " Suuri vesitie varjagien maasta kreikkalaisten luo". Se kulki Suomenlahdelta Nevaa pitkin Laatokalle, sieltä Olhavanjokea alas Ilmajärvelle ja edelleen Lovatjokea Valdain ylängölle. Siellä laivat vedettiin kapeiden kannasten yli Dneprin latvoille, josta purjehdittiin Dnepriä alas Mustallemerelle ja Bysanttiin.
Laatokalta pohjoiseen vei useampikin reitti, joista paljon käytetty oli ns Laatokan tie, joka vei Oulujärvelle Pielisjärven, Pyhäselän, Oriveden ja Pyhäjärven kautta. Samaa tietä pääsi Laatokalta Pielisjärven kautta Lieksajoelle jota pitkin Lieksanjärvelle, Repolanjärvelle ja sitä kautta Rukajärven suuntaa Vienanmerelle. Vienanmerelle oli Laatokalta parempikin reitti Syväriä Äänisjärvelle ja Uikujärven kautta Vienanmerelle.
Oulujärveltä Laatokalle oli vain 250 km matka kun laatokalta Vienanmerelle oli 400km. Kaikkein käytetyin reitti oli silti meriä pitkin Suomenlahden rannikoita kiertäen ylös Perämerelle.
Dneprin rannalle vuonna 1095 rakennettiin Kiovan ensimmäinen luostari, jonka munkki Nestor alkoi pitää vuosikirjaa nimeltä " Povest vremennyh let " eli Kertomus menneistä ajoista. Kirjan tiedot alkavat tavan mukaan maailman luomisesta mutta vuosittaiset merkinnät kattavat ajan vuodesta 852 vuoteen 1116. Teoksesta on säilynyt kopio nimeltään Codex Laurentius vuodelta 1377. Akateemikko Dmitri Sergejevits Lihatsov on tulkinnut kyseisen slaavinkielisen teoksen venäjäksi ja M.-L. Jaakkola suomensi ja julkaisi sen nimellä " Nestorin Kronikka" 1994.
Nestorin kronikka kertoo alussa ajasta, jolloin Pietarin veli apostoli Andreas oli opetettuaan Pontoksen meren rannoilla Sinopessa tullut sen jälkeen Khersonesokseen ( nyk. Sevastopol ) ja oli lähtenyt sieltä Dneprin suulle, sitä ylös Kiovaan ja perustettuaan Kiovan tullut aina Novgorodiin saakka. Kronikka: " Ja hän tuli slaavien luo nykyisen Novgorodin tienoille ja näki, millaista väkeä siellä asui, millaisia olivat heidän tapansa, miten he peseytyivät ja vitsoivat itseään, ja se ihmetytti häntä. Ja hän meni varjagien luo ja tultuaan Roomaan hän kertoi, miten hän oli opettanut ja mitä hän oli nähnyt. Hän kertoi: ´Näin ihmeellisiä asioita slaavien maassa matkallani tänne. Näin puusta rakennettuja saunoja, jotka lämmitetään kuumiksi, minkä jälkeen he riisuvat itsensä alastomiksi, valelevat ruumiinsa parkkihapolla, keräävät käteensä nuoria vitsaksia ja pieksevät niillä itse itseään. Ja he hakkaavat itsensä melkein hengiltä, niin että hädin tuskin selviävät saunasta ulos, minkä jälkeen he kaatavat päälleen jääkylmää vettä ja virkoavat taas henkiin. Ja tätä he tekevät tämän tästä omaksi kidutuksekseen ilman, että kukaan heitä siihen pakottaa, sillä heidän tarkoituksensa on peseytyä eikä kiduttaa itseään.` Ne, jotka kuulivat Andreaksen kertomuksen, ihmettelivät suuresti. Ja vietettyään jonkin aikaa Roomassa Andreas palasi Sinopeen." Näin elivät siis Rurikin jälkeläiset ja alamaiset idäntien varrella...
Mutta takaisin Mälaren laaksoon ja sielläkin ikiajat tunnustettuun vaalikuninkuuteen;
Maunu Eerikinpojan maanlaki vuodelta 1350 vahvisti vielä kyseisen perinteen määräyksellä. " Ruotsin kuningaskunnassa kuningas valitaan eikä kuninkuutta peritä."
Mutta näihin aikoihin oli "uusi filosofiakin" jo levinnyt Pohjolaan; kristikirkon lähetyssanoma, jonka ovelaan ytimeen kätkeytyi Konstantinus Suuren Nikean konsiilissa esittämä idea kuninkuudesta jumalan armosta, toi uuden vahvan aseen hallitsijoille täälläkin. Suomenniemellehän väitetään Eerik Jedvardinpojan tehneen ristiretken vuonna 1155, jonka jälkeen hänet tunnustettiin koko Sveanmaan kuninkaaksi. Todellisuudessa tämä 167 cm pitkä englantilaisen sukutaustan ja väkivaltaisen kuoleman kohdannut "ruotsalais"-kuningas tuskin teki kyseistä valloitusretkeä Suomeen. Hän oli länsigöötanmaalainen ylimys, jonka isän nimi Jedvard viittaa Britanniaan. Eerik nai kuningas Inge vanhemman tyttärentyttären, millä perusteella tavoitteli Svealaisten kruunua, joka vapautui, kun itä-göötanmaalainen kuningas Sverker murhattiin 1156. Vuonna 1158 Eerikin asema muuttui kun Sverkerin poika Kaarle huudettiin itägööttien kuninkaaksi. Uppsalan piispa Henrik, joka oli tullut alueelle paavin legaatti Nikolaus Brekespearen eli Albanolaisen kanssa, asettui tukemaan "maanmiestään" Eerikiä, joka kuitenkin kohtasi vahvempansa 18.5.1160 Vanhassa Uppsalassa Maunu Henrikinpojan sivaltaessa häneltä pään irti. Murhaajakaan ei ollut aito svealainen, vaan tanskalainen prinssi, jonka käskystä Itä-Göötanmaan Alvastrassa Alebäckin sillalla joulupäivän aamuna 1156 eräs kuninkaallisen hirdin jäsen murhasi 25 vuotta hallinneen kuningas Sverker vanhemman. Joka tapauksessa edellä mainittua Eerik Pyhää pidetään virallisesti ensimmäisenä suomalaisten kuninkaana. - Historiankirjoitus on kummallista.
Edellä mainitun tanskalaisprinssi Maunu Henrikinpojan hallituskausi Mälaren alueella oli lyhyt eikä häntä liene koskaan tunnustettukaan Moran kivillä. Itägöötanmaalaiset olivat siis 1158 valinneet kuninkaakseen Sverkerin pojan Kaarlen. Hän ja Maunu kohtasivat joukkoineen Örebron edustalla kesällä 1161, jolloin Maunu kaatui ja Kaarle alkoi käyttää titteliä " göötalaisten ja svealaisten kuningas". 1163 solmittiin avioliitto Tanskan Valdemar I:n sisaren tyttären Kristiina Hviden ja Kaarle Sverkerinpojan kanssa. Sverker-suku oli sekaantunut Novgorodiin suuntauneisiin ryöstö- ja hävitysretkiin, joita Kaarle jatkoi. Vuonna 1164 hänen joukkonsa hyökkäsi Laatokanlinnalle saakka. Voronajoella ruotsalaiset sitten kohtasivat novgorodilaiset, jolloin ruotsien 55 laivasta 43 upotettiin ja Kaarlen joukot lyötiin perusteellisesti.
Mielenkiintoista tässä asetelmassa on erityisesti se, ketkä Mälaren porukoista olivat "vanhastaan" hyvissä väleissä novgorodilaisten kanssa - ketkä eivät. Kun vielä otetaan huomioon todennäköisin alkuperä Rurikille, Novgorodin kiistattomalle mutta myyttiselle viikinkiruhtinaalle - joka oli kotoisin Preussista ( prus-rus-ryssä = ruotsi ) -
voidaankin jo nähdä sekin miksi sverkerit ja tanskalaiset olivat yrittäneet valloittaa Novgorodia - ja keneltä.
Vuonna 1164 Uppsalaan perustettiin oma arkkipiispanistuin. Aikaisemmin tämä piispa oli ollut Lundin ( Alvastran luostarin) alainen. Lundin arkkipiispa taas oli Tanskan kuninkaan Valdemar I:n alainen ja tämä veto paitsi vahvisti Kaarlen valtaa pohjoisessa myös oli todella taitavasti hoidettu poliittinen toimi, jossa kuningas käytti hyväkseen kirkon sisäistä skismaa ( paavi Aleksanterille oli valittu vastapaavi, jota taas Valdemar tuki). Ruotsin kuninkuus ei silti ollut vielä varmaa ja kruunua tavoitteli myös Eerik Jedvardinpojan poika Knuut, joka keväällä 1167 hyökkäsi Kaarlen linnassa Visingsössä tämän kimppuun ja tappoi kuninkaan. Niinpä Knuut Eerikinpojasta tuli seuraava ruotsien hallitsija. Kaarlen poika, nelivuotias Sverker pääsi kuitenkin pakoon ja Tanskaan turvaan äitinsä sukulaisten luo. Kaarle Sverkerinpojan veljen Johanin pojat Kol ja Burislev julistautuivat hekin svealaisten ja gööttien kuninkaiksi. Seuranneessa sodassa Borislev kaatui ensin ja sitten myös Kol noin vuonna 1172. Knuut Eerikinpoika vakiinnutti asemiaan myös kasvattamalla Erik Pyhä-legendaa. Svealaisen valtion yhtenäistymisestä huolimatta novgorodilaiset ryöstivät ja polttivat Sigtunan maan tasalle vuonna 1187. Niinpä Knuut Eerikinpoika turvautui kanslerinsa Birger Brosan neuvosta (?) Saksin vahvan herttuan Henrik Leijonan kumppanuuteen.
Itämeren saksalaiselle rannalle oli vuonna 1143 perustettu Lyypekin kaupunki, joka toimi saksalaisten kauppiaiden tärkeimpänä tukikohtana pohjoiseen suuntautuvassa merenkulussa. Kaikkialla Itämeren rantojen kauppapaikoilla oli saksalainen kauppias pian tuttu näky ja Baltian maiden väkivaltainen ja verinen valtaus alkoi myös tästä. Väinäjoen suulle, liiviläisten asuma-alueelle Ykskylään perustettiin ensimmäinen kirkko, jonne Bremenin arkkipiispa nimitti 1186 Meinhardin piispaksi. Tämän seuraaja piispa Bertold oli edellistä tarmokkaampi valtaaja ja hän komensikin jo huomattavan suurta "ristiretkiarmeijaa", mutta kaatui aikanaan taistelussa liiviläisiä vastaan. Kolmanneksi piispaksi vuonna 1199 tulikin sitten kuuluisa kaniikki Albert, joka lopullisesti vakiinnutti saksalaisen vallan alueelle halliten sitä vuoteen 1229 saakka. Hän myös perusti vuonna 1201 Väinäjoen suuhun Riian kaupungin ja seuraavana vuonna Kalpaveljesten ritarikunnan. Virallisesti Albert luovutti hiippakuntansa Saksan kuninkaalle, jolta sai sen takaisin läänityksenä. Vuonna 1206 alistui viimeinen liiviläislinnoitus, jonka jälkeen näiden itäiset naapurit, lättiläiset (letgallit), joita oli ahdistettu Pihkovasta käsin, antautuivat Kalparitaristolle.
Tämän jälkeen saksalaiset hyökkäsivät virolaisten kimppuun vuonna 1208, mikä sota kesti aina vuoteen 1227 saakka. Aluksi saksalaiset tekivät Ugandiin ja Sakalaan ryöstö- ja tuhoamisretkiä mutta hyökkäsivät myöhemmin jo suoraan Otepään, Tarton, Viljannin jne linnoituksiakin vastaan. Virolaiset tekivät myös vastahyökkäyksiä mm vuonna 1210 Koivajoen sivuhaaran Ymeran varrella virolaiset tuhosivat suuren saksalaisten armeijan. Tämä sota levisi myös merelle, jossa mikään kauppalaiva ei enää voinut rauhassa purjehtia.
Pian Viron valtaamiseen osallistuivat myös tanskalaiset ja venäläiset. Sakalan ja Ugandin maakunnat joutuivat saksalaisille vuonna 1215. Silti vielä 1217 pohjoiseen Sakalaan kokoontui 6000 virolaisen sotajoukko johdossaan Lembitu. Syyskuun 21. käytiin taistelu Viljannin pohjoispuolella, jossa Lembitu kaatui ja virolaiset lyötiin.
Tästä huolimatta Pohjois-Viro ja Saarenmaa jatkoivat vastarintaa, joka oli edelleen niin lujaa, että piispa Albert kääntyi Tanskan Valdemar II:n puoleen tehden Virosta jakosopimuksen. Tanskalaiset hyökkäsivät vuonna 1219 Lindanisan luona virolaisten kimppuun ja löivät heidät. Valdemar perusti tukikohdakseen Tallinnan.
Nyt hyökkäsivät jo varman saaliin kimppuun myös svealaiset vuonna 1220 nousten maihin Lihulan linnan kohdalla ja valtasivat sen. Mutta saarelaiset hyökkäsivät linnaan, tappoivat puolituhatta ruotsalaista piispoineen ja jaarleineen. Tällöin enää vapaina olivatkin vain saarelaiset. Vuonna 1222 hyökkäsivät vuorostaan tanskalaiset Saarenmaalle ja rakensivat linnoituksen suojakseen, mutta kokivat saman kohtalon kuin ruotsalaiset. Saarelaisten menestys sai koko Viron nousemaan vastarintaan ja vuoden 1223 lopulla oli melkein koko Viro jälleen vapaa, vain Tallinnaa tanskalaiset pystyivät pitämään hallussaan. Piispa Albertin ja kalparitariston uudet joukot löivät kuitenkin virolaiset kaikkialla vuonna 1224. Tämän jälkeen saksalaiset ryhtyivät vuonna 1227 kaikin voimin Saarenmaan kukistamiseen. Muhun linna piiritettiin ja vallattiin, jolloin virolaiset lopullisesti joutuivat antautumaan. Silti vielä yli sadan vuoden ajan syntyi isompia ja pienempiä yrityksiä vapautua näistä maan valtaajista.
Jumalaton kiista
Seuraavassa pieni kuvaus informaatiosodasta jossa vastakkain ovat ainakin kreationistit ja tiedeuskovaiset, mutta muitakin rettelöitsijöitä lienee sekaantunut asioissa.
Informare on latinaa ja tarkoittaa muotoilua. Käsite laajenee kivasti kun ajattelee esimerkiksi moottorikelkan pohjamuoviin prässättyä "muistia", mikä saa kolarissakin ryttääntyneen muoviosan palautumaan alkuperäiseen muotoonsa vain lämmittämällä - joskus riittää pelkkä kappaleen vapaaksi päästäminen; tässä muovissa on siis rakenteellinen muisti johon voidaan säilöä riittävästi informaatiota palauttamaan kappaleen muoto eli forma.
Näennäisesti aivan toisenlaisesta informaation säilömisestä, siirtämisestä ja tulkinnasta on kyse kusiaispesässä, jonka arkkitehtuuri ja rakentamisen ohjaus näyttää puuttuvan kokonaan. Kusiaisillakin tuotteen forma tuntuu palautuvan aina uudestaan ikäänkuin tyhjästä - ilman piirustuksia ja ohjeita, ilman että muurahaiset yksilöinä edes kykenisivät dekoodaamaan jotakin salaista informatiivista viestiä, jossa kekorakennelmat olisi kuvattu ja selitetty miten oikea ilmansuunta ja paikka auringossa valitaan. Niilläkään tarvittava tieto ei ole koodattuna oikeastaan mihinkään - eikä muurahaisten geneettinen perimä sisällä keon rakentamisen kaikkia hienouksia. Kyse on jostain aivan muusta.
Maailmankaikkeuden sanotaan syntyneen vajaa 14 miljardia vuotta sitten yhtä tyhjästä. Useimmat meistä eivät voi käsittää miten. Kaikkein vaikeinta on silloin kun miten-kysymykseen liitetään myös miksi. Kukaan ei tiedä mistäpäin ja ken ensimmäisen kysymyksen heitti esiin mutta tästä on aikojen kuluessa keräytynyt älytön kasa kaikenlaista roskaa, infoa, formaa ja uskomusta. Aivan tyhjäksihän kaiken alun singulariteettia ei oleteta, mutta sitä että pisteeksi tiivistyneen massan lisäksi voisi tuohon alkutilaan sisällyttää minkäänlaista informaatiota välittävää koodia, kompleksista ja immateriaalista muotoa tai jopa absoluuttia - se tuntuu aivan mahdottomalta...
...joten luulijat ovat jakautuneet kahteen eri leiriin ja mätkivät niissä toisiaan uskomuksiensa aseilla ja suojauksin. Asian ytimessä on silti paljas ja yksinkertainen informaation käsite, joka voidaan pilkkoa ja jakaa esimerkiksi matemaattiseen, fysikaaliseen, biologiseen ja kielelliseen informaatioon. Claude Shannon kehitti aikoinaan kvantitatiivisen määritelmän bitteineen ja osoitti ettei kaikki informaatio kaipaa semantiikkaa. Tästä silti jatkoivat Chaitin ja Kolmogorov kehittämällä algoritmisen informaatioteorian, jota vastaleirin uskovaiset hakkaavat edelleen hajalle dna-ketjuillaan, ihan turhaan. Ei se sillä hajoa eikä kaadu. Tieteilijät kyllä pakenivat Clausiuksen taakse ja työnsivät suojakseen vielä Bolzmanninkin, jolla heittivät ilmaan informaation entropian. Lagerspetz keksi tässä tilanteessa ratkaisevan propagandan ja syyti ämyrinä uskovien niskaan totuuksia kuten: " Eliöt ovat vain avoimia systeemejä joissa niiden ympäristöä koskeva informaatio on kasautunut! ..Eivätkä ne joudu termodynamiseen helvettiin.."
Kreationistien leirille olikin kova pala kun Dawkins tästä menestyksestä innostuneena latasi kommunikaatioteoriaan signaalina sen, että geenit ovat siirettävää, kopioitavaa ja digitaalista informaatiota. Mutta kun hän jatkoi että mutaatiot ovat tämän digitaalisen viestinnän kohinaa, hiljeni koko uskovaisten leiri - ja sitten sieltä alkoi kuulua semanttista supinaa. Supina muuttui pulinaksi ja Werner Gittin ääni kuului kauimmas. Hän huuteli: "Informaatiota ei voi olla ilman koodia! Koodia ei voi olla ilman tarkoituksellista sopimusta!"
Kreationistit taittelivat papereistaan lentolehtisiä heitellen niitä tiedeuskovaisten rintaman taa ja niissä luki: " Informaatiota ei voi olla ilman statistista, syntaktista, semanttista, pragmaattista ja apobeettista tasoa." Heitellessään liidokkejaan ilmaan kreationistit huutelivat jo hilpeinä toisilleenkin: " Höh - eiväthän tilastolliset prosessit yksinään ole mitään infoa!" sekä " Ei infoa voi olla ilman lähettäjää!", "Ei synny infoketjua ilman mentaalia alkuperää!" " Informaatiota ei voi olla olemassa ilman tahtoa !"
Tämä puolestaan hiljensi vähäksi aikaa tiedeuskovien leirin. Ihmisien oli vaikeata asettua ei-elävien kompleksien asemaan ja miettiä miten esimerkiksi joku entsyymi kokee geeniltä vastaanottamansa RNA-viestin merkityksellisyyden - mutta pian alettiin tajuta, että Gittin propaganda oli pelkkää huuhaata. Hänen hienolta kalskahtava apobeetti-asekin oli pelkkää paperia, sillä organismien teleologian ei biologiassa tarvitse perustua lainkaan ajatukseen suunnittelijasta vaikka se onkin totuttu tapa kuvata kehitystä. Pian osattiin erottaa toisistaan erilaiset informaatiokäsitteen sisällöt; matemaatikot luottivat Shannonin määritelmiin joiden mukaan tilastollinen informaatio kuvastaa jonkun symboli- tai signaalijoukon järjestäytyneisyyttä ja mutkikkuutta, kehitettiin teoriat semantiikasta ja pragmatiikasta, huomattiin informaation merkityksellisyyden riippuminen sen yllätysarvosta ja käyttötavoista, ja ymmärrettiin lopulta, että biologinen informaatio toimii aivan eri tavalla kuin tietotekninen informaatio.
Kähinä ja nyhjäys loppui kun tajuttiin, että kaikki johtui vain informaatio-käsitteen sekavasta ja toisistaan poikkeavista määrittelyistä. Silti vieläkään kukaan ei ymmärtänyt, että informaatio oli kuin poropolku - sen alku ja loppu katosi ympäristöön aivan huomaamattomasti, niitä ei yksinkertaisesti ollut olemassakaan - mutta itse polku näkyi ja tuntui varsinkin maaston hankalimmissa kohdissa, missä jokainen yksilö tietämättään valitsi samalla tavalla reittinsä kuin kaikki muutkin lajitoverit.
Informare on latinaa ja tarkoittaa muotoilua. Käsite laajenee kivasti kun ajattelee esimerkiksi moottorikelkan pohjamuoviin prässättyä "muistia", mikä saa kolarissakin ryttääntyneen muoviosan palautumaan alkuperäiseen muotoonsa vain lämmittämällä - joskus riittää pelkkä kappaleen vapaaksi päästäminen; tässä muovissa on siis rakenteellinen muisti johon voidaan säilöä riittävästi informaatiota palauttamaan kappaleen muoto eli forma.
Näennäisesti aivan toisenlaisesta informaation säilömisestä, siirtämisestä ja tulkinnasta on kyse kusiaispesässä, jonka arkkitehtuuri ja rakentamisen ohjaus näyttää puuttuvan kokonaan. Kusiaisillakin tuotteen forma tuntuu palautuvan aina uudestaan ikäänkuin tyhjästä - ilman piirustuksia ja ohjeita, ilman että muurahaiset yksilöinä edes kykenisivät dekoodaamaan jotakin salaista informatiivista viestiä, jossa kekorakennelmat olisi kuvattu ja selitetty miten oikea ilmansuunta ja paikka auringossa valitaan. Niilläkään tarvittava tieto ei ole koodattuna oikeastaan mihinkään - eikä muurahaisten geneettinen perimä sisällä keon rakentamisen kaikkia hienouksia. Kyse on jostain aivan muusta.
Maailmankaikkeuden sanotaan syntyneen vajaa 14 miljardia vuotta sitten yhtä tyhjästä. Useimmat meistä eivät voi käsittää miten. Kaikkein vaikeinta on silloin kun miten-kysymykseen liitetään myös miksi. Kukaan ei tiedä mistäpäin ja ken ensimmäisen kysymyksen heitti esiin mutta tästä on aikojen kuluessa keräytynyt älytön kasa kaikenlaista roskaa, infoa, formaa ja uskomusta. Aivan tyhjäksihän kaiken alun singulariteettia ei oleteta, mutta sitä että pisteeksi tiivistyneen massan lisäksi voisi tuohon alkutilaan sisällyttää minkäänlaista informaatiota välittävää koodia, kompleksista ja immateriaalista muotoa tai jopa absoluuttia - se tuntuu aivan mahdottomalta...
...joten luulijat ovat jakautuneet kahteen eri leiriin ja mätkivät niissä toisiaan uskomuksiensa aseilla ja suojauksin. Asian ytimessä on silti paljas ja yksinkertainen informaation käsite, joka voidaan pilkkoa ja jakaa esimerkiksi matemaattiseen, fysikaaliseen, biologiseen ja kielelliseen informaatioon. Claude Shannon kehitti aikoinaan kvantitatiivisen määritelmän bitteineen ja osoitti ettei kaikki informaatio kaipaa semantiikkaa. Tästä silti jatkoivat Chaitin ja Kolmogorov kehittämällä algoritmisen informaatioteorian, jota vastaleirin uskovaiset hakkaavat edelleen hajalle dna-ketjuillaan, ihan turhaan. Ei se sillä hajoa eikä kaadu. Tieteilijät kyllä pakenivat Clausiuksen taakse ja työnsivät suojakseen vielä Bolzmanninkin, jolla heittivät ilmaan informaation entropian. Lagerspetz keksi tässä tilanteessa ratkaisevan propagandan ja syyti ämyrinä uskovien niskaan totuuksia kuten: " Eliöt ovat vain avoimia systeemejä joissa niiden ympäristöä koskeva informaatio on kasautunut! ..Eivätkä ne joudu termodynamiseen helvettiin.."
Kreationistien leirille olikin kova pala kun Dawkins tästä menestyksestä innostuneena latasi kommunikaatioteoriaan signaalina sen, että geenit ovat siirettävää, kopioitavaa ja digitaalista informaatiota. Mutta kun hän jatkoi että mutaatiot ovat tämän digitaalisen viestinnän kohinaa, hiljeni koko uskovaisten leiri - ja sitten sieltä alkoi kuulua semanttista supinaa. Supina muuttui pulinaksi ja Werner Gittin ääni kuului kauimmas. Hän huuteli: "Informaatiota ei voi olla ilman koodia! Koodia ei voi olla ilman tarkoituksellista sopimusta!"
Kreationistit taittelivat papereistaan lentolehtisiä heitellen niitä tiedeuskovaisten rintaman taa ja niissä luki: " Informaatiota ei voi olla ilman statistista, syntaktista, semanttista, pragmaattista ja apobeettista tasoa." Heitellessään liidokkejaan ilmaan kreationistit huutelivat jo hilpeinä toisilleenkin: " Höh - eiväthän tilastolliset prosessit yksinään ole mitään infoa!" sekä " Ei infoa voi olla ilman lähettäjää!", "Ei synny infoketjua ilman mentaalia alkuperää!" " Informaatiota ei voi olla olemassa ilman tahtoa !"
Tämä puolestaan hiljensi vähäksi aikaa tiedeuskovien leirin. Ihmisien oli vaikeata asettua ei-elävien kompleksien asemaan ja miettiä miten esimerkiksi joku entsyymi kokee geeniltä vastaanottamansa RNA-viestin merkityksellisyyden - mutta pian alettiin tajuta, että Gittin propaganda oli pelkkää huuhaata. Hänen hienolta kalskahtava apobeetti-asekin oli pelkkää paperia, sillä organismien teleologian ei biologiassa tarvitse perustua lainkaan ajatukseen suunnittelijasta vaikka se onkin totuttu tapa kuvata kehitystä. Pian osattiin erottaa toisistaan erilaiset informaatiokäsitteen sisällöt; matemaatikot luottivat Shannonin määritelmiin joiden mukaan tilastollinen informaatio kuvastaa jonkun symboli- tai signaalijoukon järjestäytyneisyyttä ja mutkikkuutta, kehitettiin teoriat semantiikasta ja pragmatiikasta, huomattiin informaation merkityksellisyyden riippuminen sen yllätysarvosta ja käyttötavoista, ja ymmärrettiin lopulta, että biologinen informaatio toimii aivan eri tavalla kuin tietotekninen informaatio.
Kähinä ja nyhjäys loppui kun tajuttiin, että kaikki johtui vain informaatio-käsitteen sekavasta ja toisistaan poikkeavista määrittelyistä. Silti vieläkään kukaan ei ymmärtänyt, että informaatio oli kuin poropolku - sen alku ja loppu katosi ympäristöön aivan huomaamattomasti, niitä ei yksinkertaisesti ollut olemassakaan - mutta itse polku näkyi ja tuntui varsinkin maaston hankalimmissa kohdissa, missä jokainen yksilö tietämättään valitsi samalla tavalla reittinsä kuin kaikki muutkin lajitoverit.
Geenit vastaan meemit
Biologinen evoluutio on muutamassa vuosisadassa joutunut tappiolle ja korvautuu kiihtyvällä vauhdilla ihmiskeskeisellä kulttuurievoluutiolla. Kuten E.Karvonen aikoinaan Aamulehdessä esitetyssä artikkelissaan( http://www.uta.fi/~tierka/kultevol.htm ) esittää kiihdyttää internet "noogeneettistä" evoluutiota valtavasti. Geneettisen evoluution keinojen vähetessä ihmisen "korjaillessa" maailmaansa mukavammaksi itselleen on esiin työntynyt myös lajin sisäinen kulttuurievolutiivinen kilpailu siitä mikä maanosa, rotu tai kulttuuri nousee pinnalle ja mikä taas joutaa hävittää. Suomalaisessa keskustelussa jokunen vuosi sitten herätti keskustelua isä-Vanhasen biologiset sovellukset kulttuurievoluutioon, josta Hannu Virtanen etevästi kirjoitti Tieteessä Tapahtuu julkaisussa ( http://www.tieteessatapahtuu.fi/0804/virtanen.pdf ). Tällaisten rotu-meemien vaikutusta lienee tietoisesti vähennetty, mutta tietyt tahot osaavat käyttää niiden lisäksi edelleen muita vastaavia uskomuksia jotka liittyvät samaan memeettiseen ryppääseen, johon liittyy esimerkiksi positiiviseksi vielä koettu natiolismi. Tatu Vanhasen ajatukset eivät niinkään kiinnosta, mutta ne osoittavat, että ihmiset eivät ilmeisesti useimmiten näe meemien vahvaa vaikutusta eivätkä niiden todellista merkitystä lainkaan ja uskovat lujasti siihen, että kehityskulku on kaikenkaikkiaan "luonnollista", ikäänkuin ohjattua ilman ohjaajaa - ja fatalismi valtaa alaa ( islamin ulkopuolellakin).
Lääkkeeksi meemejä vastaan on keksitty ( Peter M. Senge; The Fift Discipline) "systeemiälyn"-käsite, josta mm Timo Ali-Vehmas kirjoitti mainion artikkelin
www.systemsintelligence.tkk.fi/esseet2005/ali-vehmas08042005V.doc . Mielenkiintoista systeemiälykkyydessä on idean samankaltaisuus zen-filosofian kanssa http://en.wikipedia.org/wiki/Anatta . (J.Sundqvistin artikkeli: http://www.systemsintelligence.tkk.fi/systeemialykirja2005/2005sundquist203-213 ). Mutta kuinkahan moni meistä ehtii ja pystyy unohtamaan minuutensa, tajuaa ettei vapaata tahtoa ole olemassakaan, ja luovuttaa vallan meemeille.
Lääkkeeksi meemejä vastaan on keksitty ( Peter M. Senge; The Fift Discipline) "systeemiälyn"-käsite, josta mm Timo Ali-Vehmas kirjoitti mainion artikkelin
www.systemsintelligence.tkk.fi/esseet2005/ali-vehmas08042005V.doc . Mielenkiintoista systeemiälykkyydessä on idean samankaltaisuus zen-filosofian kanssa http://en.wikipedia.org/wiki/Anatta . (J.Sundqvistin artikkeli: http://www.systemsintelligence.tkk.fi/systeemialykirja2005/2005sundquist203-213 ). Mutta kuinkahan moni meistä ehtii ja pystyy unohtamaan minuutensa, tajuaa ettei vapaata tahtoa ole olemassakaan, ja luovuttaa vallan meemeille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
